Muutamat seikat ovat johdattaneet minut tänä vuonna siihen, että vaalit ovat raikastaneet kahdesti mieltäni. Keväällä autoin eduskuntavaaleissa ja tovi sitten olin ehdolla yliopistovaaleissa. Vaikka vaalit ovat ”vaatineet” hetkellistä muiden asioiden laittoa taka-alalle, niin ne ovat todella tuoneet voittoisina hyvän mielen pitkäksi aikaa. Vaalityö ei ole tuonut ”vain ” hyvää mieltä: se on tuonut Paljon enemmän.
Vaalityö on: avartanut näkemystäni etenkin ihmisistä sekä vaikuttamisen mahdollisuuksista; tuonut rohkeutta puhua ihmisille kaduilla; tutustuttanut mahtaviin ihmisiin, joista on tullut enemmän kuin vaaliajan kavereita; antanut positiivista feedbackia moniin elämän osa-alueisiin; tuonut yhteiskuntaan kuulumisen tunteeseen tiettyä syvyyttä; luonut tunteen suuren asian onnistuneesta tekemisestä; auttanut miettimään yhteiskunnan asioita ja opettanut yhteiskunnan asioista …
Onnistuneilla vaaleilla on pitkään kuvan kaltainen vaikutus mielialaan.
Poliittinen vaikuttaminen suppeassa merkityksessä on vain yksi tapa yhteiskunnan muuttamiseksi, ja sillä on omat huonot ja hyvät puolensa. Vaikuttaminen politiikan kautta nähdään usein hitaaksi ja byrokraattiseksi, mitä se toki toisaalta ainakin välillä on. Tosin tällä hetkellä tapahtuu sangen paljon politiikan kentällä. Poliittisen vaikuttamisen yksi parhaista puolista on se, että sillä voidaan vaikuttaa laajasti yhteiskunnassa.
Kuntavaalikampanjoiden aika on tulossa (vaalit keväällä 2017) ja toivoisinkin monen edes miettivän, että mitä vaaleihin liittyvää ehtisi tekemään. Sosiaalisen mediassa tykkääminen, sivujen jako Facebookissa, kampanjan kehittely, esitteiden jako, vaalitelttailussa auttaminen – siinä keinoja auttaa. Oikeasti Facebook – sivusta tykkääminenkin on jo iso ele välittää.
Esittelen seuraavaksi Suomessa kenties heikoimmin tunnetun ruokasienen, joka on kuitenkin maailmalla hyvin arvostettu. Tämä sieni on talvijuurekas, japanilaisittain enokitake.
Talvijuurekasta myydään myös kaupoissa, tosin kauppatuotteena se näyttää valkoiselta ja hontelolta, sillä se on kasvatettu. Luonnossa se on aivan erinäköinen, keltalakkinen ja tummajalkainen kaunotar. Se päällimmäinen syy siihen, miksei talvijuurekasta arvosteta Suomessa, lienee sen kasvaminen ryteiköissä. Yleensa sen siis löytää erilaisista pajutiheiköistä. Harva näitä etenkin kaupunkiluontoa rikastuttavia paikkoja osaa katsoa arvostavalla silmällä ja tutkailla niitä. Oikeasti ryteiköt ovat monen muunkin lajin turvapaikkoja, etenkin kostean pienilmaston ja korkeahkon lahopuun määrän takia.
Talvijuurekkaan mielielinympäristöä.
Talvijuurekas on sangen satoisa laji, tänäkin vuonna sitä näkyy, eikä enokitakea yleensä tarvitse mennä metsästämään kovin kauas. Talvijuurekkaan satokausi on lisäksi poikkeuksellisen myöhään, parhaimmillaan juuri nyt, joten ryteikköihin kannattaa mennä, vaikkei siellä muuta syötävää välttämättä olisikaan. Ruokasienenä talvijuurekas on maultaan omasta mielestäni ainakin kohtalainen.
Burfjord ”Puruvuono”, Kvaenangenin – vuonon rauhallinen sopukka kutsui viikovaihteessa minua ja vanhempiani taas parin vuoden tauon jälkeen Jäämeren luontoa ihmettelemään. Alueella olemme käyneet lähes joka kesä jotakuinkin kolmentoista vuoden ajan. Reissumme kulki Kilpisjärven kautta tälle pienelle vuonolle. Kilpisjärvellä olimme pari yötä , yhden mennessa sekä yhden tullessa, ja Puruvuonolla muutaman yön. Vaikka pohjoista luontoa voisi kuvitella hivenen yllätyksettömäksi, niin sitä se ei todellakaan ollut tänä vuonna. Luontoäiti halusi yllättää tänä vuonna erityisesti uusilla tuttavuuksilla.
Kihu
Kilpisjärvi on Suomen kasvillisuudesta puhuttaessa erittäin mielenkiintoinen ravinteikkaan maaperänsä ansiosta. Silti yllätyin, kun heti Kilpisjärven majoitukseen saavuttuamme näin peuranvirnan pihamaalla. Laji tunnetaan Suomesta vain Käsivarrresta ja monien muiden pohjoisten kukkien tapaan se on yleisempi heti Norjan puolella.
Peuranvirna (Astragalus frigidus)
Tulopäivää seuraavana päivänä lähdimme kohti Puruvuonoa, mutta ehdimme pistäytä Jehkatsin alapuolisella tunturikankaalla. Hetken kävelin äitini kanssa varpuja puskevalla kankaalla, kun kuulin äänen. Tunturikihu! Kaveri oli häätämässä varista muutaman sadan metrin päässä. Kihun kohtaaminen on yksi lintuharrastuksen suuria haaveita, ja vihdoinkin sain kohdata tämän upean linnun sen pesimäseudulla…
Tunturimaastoa
Kihupäivänä ehdimme vielä kalaan Puruvuonolle ja saimme joitakin seitejä sekä näimme muutamia pyöriäisiä. Pyöriäinen on melko tuttu näky Puruvuonollakin, mutta tällä kertaa ne uivat yllättävän lähellä venettä, ehkä alle sadan metrin päässä parhaimmillaan.
Pyöriäisistä näkyy lähinnä vain selkäevä niiden uidessaMerinäkymä majapaikastaKun katse kävi vuononpohjukassa, näytti majapaikassa tältä
Vuonomaan kalasto ja linnusto tarjosi ”uutuuksiaan”.
Menimme seuraavana päivänä illalla kalaan veneellä ja huomasimme lokkiparven. Äitini huomasi, että seassa oli jotain pienempiäkin lintuja. Pian itsekin näin nämä palleroiset. Kas, ruokkilintuihin kuuluvia lunnejahan siinä sukelteli! En ikinä ole nähnyt Puruvuonolla lunneja, vaikka olemme alueella yli kymmenenä kesänä olleetkin. Lunneista yksi oli nuori, joten liekö pesinyt jossain lähistöllä.
Lunnit uivat sangen pelottomia
Kaloja ajatellen olin sitonut seitejä kiinnostavan litkan kaloja houkuttelemaan. Näimme lokkiparven lisäksi pinnassa hyppeleviä pikkukaloja, mikä yleensä tarkoittaa isompienkin kalojen parvea. Jonkin aikaa pilkittyäni, kun olin kelannut vesipatsaan melko loppuun, niin tunsin sangen ohutta vipinää vavan päässä. Nostin ensin liian nopiaan litkan ylös, joten kalat eivät jääneet kiinni. Tämän jälkeen laskin litkan oikealla syvyydelle, Odottelin tovin ja nostin, silloin litkassa päristeli sillin näköisiä hopeakylkiä! Muutaman noston jälkeen niitä oli porukallamme noin viisikymmentä veneessä. Ensin ajattelin heikäläisiä vain pieniksi silleiksi. Peratessa isä mainitsi kilohailin ja huomasin näiden kalojen terävät vatsasuomut ”talkasuomut” ja päädyimme kilohailiin, ruotsiksi ”skarpsill”. Kilohaili oli todella hyvää, eivätkä ruodot häirinneet syömistä. Tarkistin juuri kirjasta, että Pohjois-Norjassa elelee sillin lähisukulaisista vain kilohaili, kuorekaloja on muutama eri laji. Kilohailin hyvä tuntomerkki eli terävät vatsasuomut pätevät siis ainakin Pohjois.Norjassa. Etelä-Norjassa elelee useampikin sillin lähisukulainen.
Ei ihan silli sittenkään saaliinaKilohaili, monille tuntematon Itämerenkin pikkukala
Mielenkiintoinen valtamerten kahlaaja
Viimeisenäkin päivänä kävimme Puruvuonolla iltakalassa. Vaikka kalastus ei järin tuottoisaa ollut, lukuunottamatta seitiparvea, luontoäiti tarjosi jännän kohtaamisen erityisen kahlaajan kanssa. Taas äitini huomasi pieniä lintuja pyörimässä keskellä vuonoa. En oikein heti linnut nähtyäni ymmärtänyt, mitä pikkuisia ne ovat. Kiikarit siis kaulaan ja kappas! Vesipääskyjä purjehti muutama laineiden päällä. Lähestyimme lintuja veneen moottori sammutetuna, niin etteivät linnut juurikaan pelästyneet. Ne uivat karkuun ja jonkin matkan päässä lennähtivät ihanan pirteästi terävillä siivillään. Vesipääskyhän on jännä kahlaajalaji muun muassa elinpaikkojen suhteen. Se pesii tunturilammilla ja talvehtii muun muassa keskellä Intian valtamerta.
Vesipääsky
Lähtöpäivä
Lähtiessämme seuraavana päivänä pois Puruvuonolta saimme vielä majoituspaikkamme päällä ihailla yliliitävää huutelevaa piekanaa, joka ilmeisesti oli pesinyt läheisellä kalliokielekkeellä. Kalliokielekkeen päällä pariskunta oli kaarrellut edellisinä päivinäkin. Kävimme Norjan puolella vielä yrittämässä makrillia erään suomalaisen neuvojen mukaan. Vesi oli ilmeisesti liian alhaalla ja seitit olivat liian innokkaina, joten tuota arvostamaani kalaa en saanut tänäkään vuonna. Pari vuotta sitten sain makrilleja, silloin se oli kaiketi runsaana ensimmäistä kertaa ikinä Puruvuonossa. Paluumatkalla Kilpisjärvellä, Jehkatsin tienoolla, pistäydyimme vielä ihailemassa tunturikihua, jolla kenties pesintä oli jäänyt sangen myöhäiseksi sään takia.
Kun majapaikasta katsoi ”sisämaahan” näkyi kukkaniittyPiekanoiden mahdolliselle pesimäjyrkänteelle näkyi majapaikastaPiekana liihotteli ja kuulutti reviiristään mökin terassin ylläEnsi vuonna ehkä palataan
Yövyimme Kilpisjärvellä ja seuraavana aamuna lähdimme kohti kotia. Ensi vuonna uudestaan Puruvuonolle, ja silloin yhtenä päivänä Øksfjordjøkulen:in alle kalaan sekä makrillien perään. Näin toivon…
Heinäkuussa on sentään sen verran ollut aurinkoisia säitä, että sudenkorentoreissuille on päässyt. Erityisesti olen ihmetellyt korentoja Riihimäen pohjoisosassa sijaitsevalla Sammalistonsuon kosteikolla. Kosteikko sijaitsee osittain Vapon turvetuotantoalueella ja sen ensisijainen tehtävä on toimia vedenpuhdistuskosteikkona. Alueella on jo ennestään kehittynyt sulamis- ja sadevesistä pieniä lampareita ja alueella virtaa muutama oja sekä sijaitsee yksi lampi. Nyt kuitenkin alueelle on pumpattu kosteikko turvevesien puhdistusta varten. Alueen kosteikkoa yritetään hyödyntää mahdollisimman monipuolisesti ja sen käytöstä ja kehittelystä on vastannut useasta eri tahosta koostuva toimikunta.
Kosteikolla elää todella runsaasti eri sudenkorentolajeja: yhteensä oletettavasti lisääntyviä 20 ja lisäksi sieltä on tavattu täplälampikorento (Leucorrhinia pectoralis). Harvinaisimpia oletettavasti lisääntyviä korentolajeja altailla ovat litteähukankorento (Libellula depressa), vihertytönkorento (Coenagrion armatum), eteläntytönkorento (Coenagrion puella) ja isokeijukorento (Lestes dryas). Vesi on yllättävän puhdasta etenkin eteläpuolisella osalla, joka on poistettu käytöstä. Liekö pohjavesillä vaikutusta? Kekkilän edustajan mukaan kirkkaus johtunee sulamisvesistä.
Litteähukankorento on alueella yllättävän yleinen ja sitä se itse asiassa on Pohjois-Riihimäellä muutenkin. Olen tavannut sen ainakin kolmesta paikasta: ratapihan ojasta, Kokon puistoista ja Sammalistonsuolta. Siellä sitä lentelee ainakin kolme yksilöä, 54- tien pohjoispuolella. Laji on esiintynyt alueella jo verrattain kauan , ainakin viisi vuotta. Se siis eli alueella jo kauan ennen pumpattua nykyistä kosteikkoa.
Vanha koiras litteähukankorento
Eteläntytönkorennon olen tavannut alueelta 54 – tien eteläpuolelta. Se lentelee siellä usean yksilön voimin. On mahdollista, että laji on esiintynyt alueella jo kauan aikaa, en ole tytönkorentoja kovin tarkasti alueella tarkastellut. Eteläntytönkorento onerityisesti suojeltava laji ja noin kymmenes löytö Etelä-Hämeestä. Riihimäeltä olen tavannut lajin kuitenkin Sammalistonsuon kosteikon lisäksi toiselta alueelta, Kokon puistoista.
Eteläntytönkorennon tunnistaa melko helposti kakkosjaokkeen kuviosta ja vähäisestä mustan määrästä.
Samalla eteläpuolisella kohteella lenteli ainakin pari vihertytönkorentoa kesä-heinäkuun vaihteessa. Laji tunnetaan Riihimäeltä ennestään Arolammilta, sinne on matkaa kahdeksan kilometriä.
Vihertytönkorentokin viihtyy alueella
Jotta korentoyllätykset eivät loppuisi, niin oli erityisen ihastuttavaa löytää neidonkorento ja sulkakoipikorento runsaana nykyisen varsinaisen kosteikkoalueen ulkopuolelta, mutta silti turvetuotantoalueen pohjoisosasta. Siellä virtavesien lajit viihtyvät hyvin kapeassa, alle metrin leveässä, ja savisessa, mutta silti virtaavassa Riihiviidanojassa!
Sulkakoipikorento esiintyy alueella pienen Riihiviidanojan turvin
Nyt viimeisimpänä lisäyksenä eteläpuoliselta osalta löytyi tänään isokeijukorento. Laji on alueella ilmeisesti hyvin vähälukuinen, sillä haavin kenties viisikymmentä sirokeijua ennen ensimmäistä isokeijua.
Sirokeijukorennot parittelemassa.Isokeijukorentokoiraan tunnistaa varmuudella vain alempien perälisäkkeiden muodosta. Ne ovat isommat kuin sirokeijulla ja jyrkästi kaartuneet.
Lajeja, joita etenkin voisi Sammalistonsuolta vielä tavata, on muutamia. Lampikorentoja, myös täplälampikorentoa, odottelen alueelle. Täplälampikorennolla on vahvoja kantoja Janakkalassa ja Hausjärvellä, joten ajan kuluessa luulen senkin ilmestyvän Sammalistonsuolle jäädäkseen. Lisäksi pidän mahdollisena, että alueelta löytyisi kentien jo tänä syksynä idänkirsikorento.
Nähtävästi keskikesään kuuluu k:lla alkavat lajit, niin kuin kattohaikara, kämmekät ja kesijäkälä. Juhannuksen aikoihin omilla retkeilylläni näin siis näitä. Juhannuksen ajan huippuhetkiä oli myös juhannusyö, kun vesisiippa lenteli rannalla ruisrääkän ja kehrääjän kuuluttaessa reviirejään taustalla. Mutta tähän kolmen koon kolmikkoon palatakseni.
Kesijäkälä
Kaartjärvellä näkee hienosti, kuinka länsiranta on pääpiirteittäin paahteista ja itäranta lehtomaista. Itärannan lehdossa Peltoniemessä etsin valkolehdokkia entisiltä paikoilta, turhaan. Liekö joku leikannut kukat vaasiin, tai tuhonnut esiintymän. Noo, uskoisin kuitenkin, että se pitää välivuotta. Hieman tuli kontattua epäonnistuneen valkolehdokkietsinnän jälkeen pussikämmeköiden parissa. Läheisen järven, Pääjärven, rannalta olen löytänyt pussikämmeköitä ja Peltoniemi muistuttaa melko paljon Pääjärven esiintymän aluetta. Ei löytynyt, lehto-orvokkia ja mustakonnanmarjaa sentään rehevämmistä kohdista. Olin jo lähtemässä syömään mökille, mutta katsoin onnekseni vielä yhden haavan runkoa lehmusrinteessä. Kas, kesijäkäläkö ? Mikäli vahva arvaukseni eli samettikesijäkälä (Leptogium saturninum), niin laji olisi melko yleinen, mutta silti silmälläpidettävä eli lähes uhanalainen.
Harmaa tiheänukkainen alapinta ja paljon ”tappeja” eli isidioita yläpinnalla. Kaipa tämä samettikesiäjäkälä on ?Jokin kesijäkälälaji, oma vahva arvaukseni samettikesijäkälä (Leptogium saturninum).
Kämmeköitä
Länsi-Lopella on säilynyt vielä joitakin hyviä kämmekkäsoita, vaikka Rautasuo ehdottomana aallonpohjana onkin menetty. Tuolla upealla suolla kasvoi useita kaitakämmeköitä ja ehdottoma tähtenä lettorikkoa vielä 1950 – luvulla. Sen jälkeen alkoi soiden joukkoteloitus.
Niinpä olinkin iloisesti yllättynyt, kun eri kämmekkälajeistaan tunnetun erään Länsi-Lopen järven luhtarannalla kulkiessani iskeytyi silmääni heti harajuuri (Corallorhiza trifida). jota en ole Lopella ennen nähnyt. Heti kohta näkyi myös maariankämmeköitä ja kotvan kuljettua rannalla näkyi kukkiva komea vaarantunut suopunakämmekkä (Dactylorhiza incarnata ssp. incarnata). Isoja ja hienoja punakämmeköitä löytyi rannalta kymmenkunta, ihailin suorastaan niiden kokoa. Tuolla kämmekköjen joukossa silmiini pisti eritoten pari kämmekkäyksilöä, joilla oli hyvin kapoiset lehdet. Laji on edelleen mysteeri, mutta kaitakämmekkä (Dactylorhiza traunsteineri) ei ole poissuljettu. Tuleepi tutkia tarkemmin, kaitakämmekkää alueelta ei tunneta ennestään ja se kasvaa Lopella kaiketi vain yhdellä paikalla nykytiedon mukaan.
Kasvupaikkaa
Harajuuri on oman näköinen lehtivihreätön pikkukämmekkäMielenkiintoinen Dactylorhiza – laji
Kapoiset ovat lehdet
Kattohaikara
Koski TL:ssä on tänä vuonna pesinyt onnistuneesti Suomen ensimmäinen kattohaikarapariskunta. Länsi-Lopelta tuonne on sangen lyhyt matka, joten juhannuksena tuli heitäkin tervehdittyä. Tuossapa muutama kuva historiallisesta pariskunnasta, jolla oli tuolla hetkellä kaksi poikasta. Kattohaikaroita voit seurata myös kamerassa:
Joskus sattuu hulluja, suorastaan sykähdyttäviä unenomaisia päiviä luonnon seuraajalle. Mulle tällainen päivä sattui viime maanantaina Lopen Kaartjärvellä. Päivä, jollaista ei ehkä toista tule ikinä. Vähän siirappinen alku, mutta olkoon. Tämä kyseinen päivä on ikimuistoisimpia lajistoharrastuspäiviä ikinä, eikä syyttä. Kaksi eri porukan (lintujen ja sienien) harvemmin tavattua kaveria tallentui muistifilmille.
Lepatteleva lintunen
Se ensimmäinen porukka, eli linnut. Niin, sunnuntaina Kaartjärveltä oli ilmoitettu lapintiira. Tuo alueellani sangen harvoin tavattu siivekäs herätti heti ajatuksen tiirojen tarkemmasta määrityksestä sunnuntai-iltana saavuttuani äitini kanssa mökille. Sunnuntaina en enää lähtenyt lintuja etsiskelemään. Maanantaina löysin pienen etsinnän jälkeen tiiraporukan Sokalanalustasta, pohjoisosalta Kaartjärveä. Tuolla pian havaitsin lajin, joka näytti lapintiiralta. Epäonnekseni mulla on ollut oma auto rikki, ja olin saanut siskon auton lainaan. Siskon auto piti heittää Riihimäelle huoltoon, mistä sain haettua isäni auton, jotta äitinikin pääsisi maanantai-iltana pois mökiltä.
Parin tunnin päästä olin kuitenkin uudelleen havainnoimassa. Alle puoli tuntia tiiroja tarkkailtuani, jotain mustaa tiiramaista liihottelee ruoíkon yllä aika lailla kohti, kaukana tosin. Jotkut teistä tietävät sen tunteen, kun ekana erikoisuuden havaitessaan, ei usko silmiään. Siinä menee se mukava tovi, kun tajuaa, mitä näkee. Sen jälkeen tulee tietynlainen tunneryöppy ja suusta tippuu pari ihmetyksen sanaa. Kyllä, mustatiira oli saapunut Kaartjärvelle! Tämä perhosmainen tiira oli kolmisen vuotta sitten kaiketi viimeksi näkynyt Kanta-Hämeessä ja neljä vuotta sitten Lopella. Lintuhavaintotietokanta – Tiirasta löytyy parikymmentä havaintoa vuodesta 1954 lähtien.
Heti laittamaan viestiä eteenpäin, ja kohta soittelee hyvin pitkän linjan lintututtuni, Hannu Hellsten. Hän olisi tulossa Heikki Seppälän kanssa katsomaan lintua. Tunnin päästä porukka saapuukin. He onnistuvat näkemään linnun. Puolisen tuntia katseltuaan kaksikko lisäksi varmistaa lapintiiraepäilyni. Lapintiirasta varmoja havaintoja Kanta-Hämeestä löytyy Tiira-lintutietokannasta parisenkymmentä, mutta se on varmaankin jokavuotinen, kunhan tiiramassat vain katseltaisiin tarkemmin. Tulin vielä tiistaina katselemaan, lapintiiroja näkyi pari kappaletta, mustatiiraa ei. Lapintiira on vaikea tunnistaa varmasti erilleen, mutta kun katselee lapintiiroja ja kalatiiroja lähekkäin lennossa, niin lapintiira näyttää sirommalta. Lisäksi lennossa eroja löytyy pyrstön halkoisuudesta ja siipien läpikuultavuudesta sekä leveydestä. Nokan värissä ja jaloissa on lisää tuntomerkkejä.
Mustatiiran tuntomerkit näkyvät tässäkin huonossa kuvassa. Musta-tummanharmaa tiiralaji, jolla on valkoista vain alaperässä.
Pikareita
Se toinen juttu, sienet! Mökillä Lopen Kaartjärvellä tutkailen aina lähistön lintujen lisäksi sieniä, kasveja, perhosia, sudenkorentoja ja oikeastaan kaikkea muutakin elollista. Olin tavanomaiseen tapaani tutkailemassa tiira-sunnuntaina myös Peltoniemenlahden linnustoa, kun huomasin jaloissani pikareita. Pikareita pullosarakasvustossa! Juolahti heti mieleeni laji nimeltä pullosaranpahkapikari (Myriosclerotina caricis-ampullaceae). Menin katselemaan vielä toisen rannan ja lisää pikareita samanlaisessa sarakasvustossa. Toki muitakin saroja paikalla esiintyy, ainakin viiltosaraa, lisäksi rantaan on ajautunut paljon kasvijätettä. Sientä katselin vielä kotona lisää, osalla ei jalkaa ei ollut juurikaan, osalla selvä jalka, pullosaranpahkapikarilla pitäisi olla selvä jalka. Pahka, mistä lajit kasvavat oli hyvin pullosaranpahakpikarin pahkan näköinen. Useimmilla pitkä ja vähän käyrä. Laji odottelee vielä tarkempia määrityksiä, mutta joka tapauksessa Myriosclerotina se on ! Näitä sekä karpalonmuumiopikareita olen usein katsellut, mutten ole kertaakaan löytänyt. Toiveissani vain, mutta nyt vihdoinkin ! Pullosaranpahkapikari mainitaan melko harvinaiseksi eikä muutkaan läheiset Myrioclerotinat sen yleisempiä ole. Mielenkiintoinen tuttavuus joka tapauksessa 🙂
Päätin poiketa toukokuisena päivänä yhdellä riihimäkeläisellä savenottolammella, Juppalanlammella. Siellä oli hyvin kesäistä, pajulintu lauleli rantapajukossa, oli siellä joukossa hippiäinenkin. Itse lammen rannassa etsin kutevia haukia. Niitä ei näkynyt. Heräsi mieleen kysymys lammen kalatilanteesta, sillä viime vuonna alueella todettiin kalakuolemia. Sammakoitakaan ei kurnutellut. Yllätyin kunkin iloisesti nähdessäni laulujoutsenpariskunnan aterioimassa lammella, pian veden ylle saapui lentelemään kalatiira iloisesti äännellen.
Laulujoutsenia näkee silloin tällöin Juppalanlammella.Kalatiira lenteli lammen päällä
Rantaa hetken käveltyäni näin naarastelkän sukeltelemassa. Kohta sen seuraan laskeutui yllättäen myös koiras soidintamaan!
Tässä toissa viikonloppuna Martti-tonttu tutki mökillä sieniä. Oli sopivan sateinen ja harmaa päivä ja sienet villinä puskivat oksien ja runkojen pinnalle. Kas, kas! Tuossapa oiva rytökasa tuumi tonttu.
Rytökasaan!
Tonttu sukelsi rytökasan syvyyksiin. Silmät havaitsivat ensin männyn oksia oksia, joissa oli keltaisia pikkuruisia maljasieniä. Jotain kotelosieniin kuuluvia havukarvakoita.
Jokin havukarvakkalaji (Lachnellula sp.)
Kengän vieressä puski maasta männynkäpynahikas, joka on syötävä, mutta kovin pieni.
Männynkäpynahikas (Strobilurus stephanocystis)
Vähän siirryttyään alle aarin rytökasassa kohtasi tonttu hyllyviä vaaleita sieniä. Hytykköihin kuuluva loishytykkähän se siinä.
Loishytykkä (Tremella encephala)
Se on loinen verinahakalla. Tovin päästä löytyi myös muita hyytelösieniä: tipakoita lehtipuulla sekä havupuulla ja kenties koivuhytykkä tai mahdollisesti rustohytykkä.
Tonttu käänsi vielä yhden sahatun rungonkappaleen. Siellä alla kasvoi rustokääpää.
Rustokääpä (Skeletocutis amorpha)
Rustokäävän pillipinnalla on lohenpunaista sävyä
Pienellä aarin alalla siis neljä hyytelösienilajia, männynneulasnahikas, karvakkalaji sekä rustokääpä. Siis nämä vain näkyviä itiöemiä. Muistakaahan, kun metsässä tai missä tahansa kuljette, niin sieniä on kaikkialla, ilman niitä näkymä olisi sangen erilainen, http://www.hyyfi.wordpress.com – sivulla lisää …
Nyt kun vaalit ja niissä avustaminen on ohi, on ollut aikaa retkeillä. Siitä, miksi politiikasta kannattaa olla kiinnostunut ja ehkä kenties liittyä jonkin puolueen olen kohta kirjoittamassa jutun.
Mutta tosiaan! Lehtivihreää pukkaa nyt kunnolla ja kukkivia kasveja näkyy monin paikoin 🙂 Seuraavassa esittelen muutaman lajin, jotka ainakin saattavat tulla vastaan möyriessäsi metsässä tai joutomailla!
1. Etelänruttojuuri (Petasites hybridus)
Etelänruttojuuri on viljelyjäänne tai karkulainen ja sen löytää ihmisvaikutteisilta paikoilta, jossain se on tosin levittäytynyt esimerkiksi puronvarsille. Se on voimakas kilpailija ja luokitellaan haitalliseksi vieraslajiksi. Lisää juttua vieraslajeista löytyy muuten osoitteesta http://www.vieraslajit.fi. Se on helppo tuntea olemuksestaan 😉 Leskenlehtimäiset lehdet ja punainen kookas kukintovarsi erottavat sen jo helposti muista ruttojuurista, joista voit nähdä Suomessa japaninruttojuuren, pohjanruttojuuren sekä äärimmäisen uhanalaisen rantaruttojuuren. Omilla retkeilyilläni olen löytänyt etelänruttojuurta Riihimäeltä Lasin alueelta.
Kevätkynsimö on meidän alkuperäinen pieni valkoinen kevätkukkija, joka parhailla paikoilla voi muodostaa melkoisia mattoja. Todella hienoa kevätkynsimökasvustoa voit ihailla Riihimäellä raviradan luoteisosassa! Laji on kasvanut alunperin kedoilla, mutta ihan hyvin sille käy myös hiekkakentät, kuten Riihimäen tapauksessa. Keväällä sotkemisen vaaraa ei oikeastaan ole. Laji näyttäisi olevan melko lounainen Suomessa, ja Hämeessä esimerkiksi melkoisen harvinainen. Jos tunnet esiintymän tai löydät sellaisen, niin kannattaa tarkistaa kasviatlaksesta (www.kasviatlas.fi), että tunnetaanko lajia jo kyseisestä ruudusta. Jos ei, niin ilmoitathan havainnon Kasvimuseolle!
Kevätpiippoa kasvaa vähän kaikkialla, etenkin lehdoissa ja kanagasmetsissä. Huomaat sen, jos alat möyrimään vähän maassa, mutta muuten se luultvasti jää sinulta huomaamatta. Niin yleinen, mutta huomaamaton se on.
Kevätpiippo (Luzula pilosa)
4. Näsiä (Daphne mezereum)
Tässäpä monelle ainakin nimenä tuttu näsiä. Sitäkään ei voi sekoittaa mihinkään. Se kasvaa etenkin lehdoissa, mutta paikoin myös viljelyjäänteenä/karkulaisena. Riihimäelläkin sen voi löytää monin paikoin, Harjukylästä etenkin.
Näsiä (Daphne mezereum)
5. Sinivuokko (Hepatica nobilis)
Tässäpä ihan vaan esimerkkinä, että sinivuokostakin on moneksi. Voit löytää sen valkoisena, sinisenä sekä purppuran värisenä. Sinivuokkoa olen löytänyt viime aikoina monin paikoin Riihimäeltä.
Sinivuokko (Hepatica nobilis)
Vielä muutama puutarhakarkulainen:
6. Idänsinililja (Scilla siberica) ja sahramilaji (Crocus sp.)
Kaikekenlaiset maankaatopaikat ovat mielenkiintoisia kasvipaikkoja, myös keväällä. Riihimäellä 54 – tien viereisillä meluvalleilla kulkiessani löysin idänsinililjaa sekä yllättäen myös sahramia.
Pääsiäisenä Martti-tonttu ehti maastoon kunnolla muutamana päivänä. Kaksi retkeä suuntautui Riihimäen lähimetsiin, noihin mielenterveydellisesti niin tärkeisiin ja aliarvostettuihin. Yksi retki suuntautui Lopen Kaartjärvelle. Nämä metsät, joissa vierailin Riihimäellä, tunnetaan nimillä Kokon puistot ja Penninmäki.
Kokon puistoissa voi ihailla hyvin luonnontilaista alkusukkessiovaiheen metsää, joka on täynnä raitalahopuuta, on siellä jokunen lahokuusikin. Pientä lähteisyyttä ja lepikkoakin tuolta löytyy. Ehdottomasti siis hienoimpia metsäsirpaleita Riihimäellä. Tuolla kotvan tallusteltuani tonttu meni katselemaan alueellisesti uhanalaista harjasorakasta, jonka tiedän tuolla viihtyvän. Siinäpä se laholla raidan pystypuulla komeili ja entistä ehomman näköisenä. Varsinkin Etelä-Suomessa harjaorakas on sangen harvinainen ja kärsinyt erityisesti rantametsien hakkuista sekä ojituksesta. Sen vaatima kostea pienilmasto löytyy Kokon puistoista. Tästä suuresti ilahtuneena Martti-tonttu lähti tarkastelemaan ainutlaatuista ryteikköä, öhöm, siis todellakin ryteikköä. Harmittaa vaan, kun tuolla termillä on niin negatiivinen kaiku. Nuo ryteiköt vaan sattumoisin ovat luonnonsuojelullisesti yleensä todella tärkeitä. Silmät kohtasivat vielä kauniita norkkopikareita, jotka kasvoivat pajulla. Ehkä siis kohtasin Ciboria caucus – lajin. Hieman henkisesti väsynyttä reissaajaa ilahduttivat lisäksi hyllyvien hytyköiden ryhmätapaamiset oksilla. Parin tunnin taapertamisen jälkeen läksi Martti-tonttu Kokon puistosta mieli ladattuna lehtokurpan ronkuttelun siivittämänä…
Luontaisesti kehittyvää lammenrantametsää Riihimäellä.Harjasorakas voi hyvin…Norkkopikari (Ciboria sp.)Hytyköitä…
Penninmäki on hyvin vaihteleva: vanhaa kuusikkoa, kuivempia kallionlakeja sekä kalliokieloa kasvava lehtorinteen käsittävä metsäkokonaisuus. Tuolla Martti- tonttu oli etsiskelemässä haapapikaria ja se koreilikin hienosti ensimmäisellä ranteen paksuisella haavanoksalla, jonka kuori oli hivenen halkeillut. Se kasvoi pienessä nuoressa haavikossa seuranaan muun muassa kellovinokas. Tonttu jatkoi matkaa tovin läheiseen kalliokielolehtoon. Johan pomppasi alitajunnassa pienellä tonttu-ukolla, kun puskan oksalta tuli pian vastaan peikon kämmentä etäisesti muistuttava sieni! Voiko tämä olla, tuumi tonttu hetken… Sitten sitä löytyi lisää. Kyllä! Tätä se on!!! Liuskapielus, ruotsiksi trollhänd… Siinä heti tarkistus ystävältä lajin uhanalaisuusluokituksesta. Pieni pettymys, sillä laji oli nostettu 2010 vaarantuneesta silmälläpidettäväksi eikä luokitella Hämeessä alueellisesti uhanalaiseksi. Siihenkin on syynsä. Pohjanmaan rannikolla lajilla on vahva esiintymisalue ja Etelä-Häme kuuluu samaan kasvillisuusvyöhykkeeseen. Muualla Suomessa, esimerkiksi Lounaisella rannikkomaalla laji on alueellisesti uhanalainen. Silti, tuo oli jotakuinkin 20-30 löytö lajista…Tämäkin oiva osoitus hoitamattomuuden vaikutuksesta. Loppureissulla tonttu-ukkoa piristivät vielä pyrstötiaisten tirskahdukset, ylilentävät hempot sekä lehtohaivensammal.
Koko maassa vähintään silmälläpidettävä, suuressa osassa maata alueellisesti uhanalainen liuskapielus (Hypocreopsis lichenoides).Liuskapieluksen (Hypocreopsis lichenoides) kasvupaikkaLehtohaivensammal (Cirriphyllum piliferum)
Lopen Kaartjärven maisemissa olin yön yli mökillä. Tuloilta oli mystinen, kun metsähanhet päästelivät sangen omituisia ääniä jäällä seurustellessaan. Viisikymmentä oli siinä poppoossa. Ikinä ennen ei ole Martti-tonttu metsähanhia Kaartjärvellä nähnyt uimassa tai jäällä tepastelemassa. Ylilentävän lehtokurpan ronkutus viesti myös keväästä. Aamulla tarkkailin lintujen keväistä muuttoa ja kuuluihan niitä, jotain näkyikin. Kiuruja, peippoja, töyhtöhyyppiä, metsähanhia, niittykirvinen, selkälokki, kalalokki, harmaalokki. Järven pienissä sulissa uiskentelivat myös kanadanhanhi, tavi, telkkä, laulujoutsen sekä isokoskelo. Illemmalla kävin tutussa upeassa lehdossa, missä aistii vielä osittain entisen maatalouden. Lähinnä tämä näkyy joissain perinnemaisemalajeissa kuten ahonoidanlukon ilmaantumisena joinain vuosina sekä kalkkivaikutuksessa. Kalkki on taas erittäin tärkeä monille vaateliaille sienilajeille esimerkiksi isolimalakille (Limacella guttata). Tuolla Martti-tonttu tonki nyt harvinaista talvinääpikkää ja tämän vuoden yllättäjää käpynastakkaa sekä joitakin hirvien ja peurojen kakkakasoja. Tultuani pois lehdosta havaitsin lähistöllä jotain nakutusta. Kas kummaa… Pikkutikkahan se siinä ruokaa etsii. Martti-tonttu ilahtui tuosta kovasti, sillä jos hyvin käy pikkutikka ruokkii tuossa lehdossa tänä vuonna poikasia.
Talvinääpikkää vuodelta 2013…
Mitä pikkutikka, liuskapielus ja harjasorakas sitten kertovat laajemmalle yleisölle? No, tietenkin hoitamattomuuden, lehtojen, kostean pienilmaston sekä lahopuun ilosanomaa sekä myös sitä, että tallustellessa huonosti tunnetuilla alueilla voi tehdä merkittäviä havaintoja ja mahdollisesti saada luontoa suojelluksi. Martti – tonttu tutkailee usein juurikin heikosti tarkasteltuja alueita 🙂
Retkiä, luontokuvia, elämäntarinoita, psykologiaa henkisen kaaoksen kohdanneelta nuorelta. Henkisen kaaoksen aiheutti koulukiusaus, armeijakiusaus, perfektionismi sekä sosiaaliset mallit. Olen noussut usvasta valoon.
Retkikertomuksia, psykologiaa, luonnonsuojelua, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä lajistoharrastusta. Elämäntapana olla yhtä luonnon kanssa. 