Luontosuhde, perhe ja ystävät, nuo pelastajani

Yläaste. Armeija. Henkisiä helvettejä molemmat. Niiden arvet jäävät pitkäksi aikaa liian monelle. Silti näistä henkisistä arvista puhutaan aivan liian vähän. Masennus on yhä tabu kulttuurissamme, mikä vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen. Minähän olen aivan terve, on niin tuttu lause ennen lopullista romahdusta.

Järvet ovat oleellinen osa minun sielunmaisemaa…

Luonto. Metsät. Järvet. Ryteiköt. Ne huokuvat ainakin jo sanoina minulle iloa ja rauhaa. Yläasteella, lukiossa sekä armeija-aikana olin hyvin yksin, etenkin ylä-asteella. Minua kiusattiin hyvin paljon sekä yläasteella että armeijassa. Tuolloin liikuskelin erittäin paljon luonnossa, sillä minulla oli mahdollisuus siihen, peräti mökillä Lopella. Tärkeimpiä kuitenkin olivat lähimetsät, metsät, joihin pääsi päivittäin. Aloin tutkia, mitä eritoten metsissä kasvaa ja elää. Luin todella paljon. Kalastin, tarkkailin lintuja, valokuvasin. Minulle kehittyi käsittääkseni mania lajistoon, mikä toisaalta piti minut omassa mukavassa pienessä piirissä. Piirissä, joka ei pelottanut. Halusin tutustua nimenomaan lähimetsiin, koska pystyin hahmottamaan ne päässäni hyvin ja koin ne turvallisiksi. Mania tosin ehkä vaikutti siihen, että minua ei viety hoitoon, mutta se olisi voinut kehittyä mihin tahansa. Lajisto-osaaminen on onneksi hyvin hyödyllistä.

Lähimetsien mielenterveydellinen vaikutus on suuri, etenkin heille , jotka eivät pääse kauemmaksi.

Tän nimi on sitten hytyvinokas (Hohenbuehlia sp.) !

Lukioajat ja pari ekaa yliopistovuotta menivät vielä masennuksen kourissa ja tunteet täysin dissosioituneena masennuksesta tietämättä. Ajattelin, että tällaista kai elämäni on. Lisäksi vaadin itseltäni paljon myös luontoasioissa, suutuin itselleni, jos en ollut nähnyt jotain lajia tai kuvausyritykset epäonnistuivat.
Viime vuosi oli mulle henkisesti se vaikein, löysin hyvän opiskelijaporukan Lahden naturalaiset. Tutustuin heihin. Sain jostain sen aggression, mikä johti todelliseen henkiseen vuoristorataan. Syyskuussa olin aivan loppu, kaikki oli aivan turhaa, olin kuormitettu katajanoksa, joka kestää vielä hetken. Alitajunta oli aivan lopussa, ranteet kävivät mielessä.
Onneksi perhe yhtenä iltana, kun lähdin juoksemaan ulos, lähti mun perään ja vei mut hoitoon. Seurasi joukko psykologikäyntejä. Tällä hetkellä ne ovat ohi, toistaiseksi. Välillä olen miettinyt myös seksuaali-identiteettiä, onneksi siitä voi puhua enemmän, vaikka sekin tietynlainen tabu on. Voin hyvin nykyisin ja osaan pitää jo elämää suurena itseisarvona. Liian usein se unohtuu, kun tulee paljon huonoja uutisia, eräänlaista kuormaa. Varsinkin kuormittuneena tulee hyvin arvaamatonta vihaa koulukiusaajia kohtaan. Yritän myös tehdä välillä liikaa asioita. Tulee muistaa pysähtymisen merkitys.

Ikimetsässä pystyy pysähtymään..

Mulla kävi hyvin. Oli lähiluonto ja perhe sekä ystäviä. Ilman yhtä tekijää näistä eli esimerkiksi metsiä olisi vaikea kuvitella, missä olisin. Todennäköisesti tarinani olisi paljon surullisempi. Aivan liian monen tie loppuu liian aikaisin siihen, yhteen tekoon, mistä saa puhua vielä vähemmän. Itsemurhaan. Sitäkin olen joutunut käsittelemään elämässänI.

Asiat muuttuvat avoimemmiksi vain puhumalla…

Yhden lemppariharrastukseni parissa. Linnustonsuojelupuuhissa, puukipijän pönttöä ripustamassa. Muita lempiharrastuksiani on mm. lajisto, luonnonsuojelu sekä pikkuhiljaa retkien vetäminen. Kts. http://www.metsanelaja.wordpress.com .

P.S. koska vaalit ovat lähellä, niin asiat ovat siksikin ajankohtaisia. Helsingistä voin suositella ainakin Alviina Alametsää, Elli Latva-Hakunia ja Aleksi Mäntylää Hämeestä sekä Timo Virtalaa Uudeltamaalta

Talvisten sienten mystiikkaa

Parhaiten talvella löydettävissä sienissä on jotain hyvin erityistä. Ne kiehtovat huomaamattomuudellaan sekä mystisyydellään. Niiden levinneisyys ja ekologia on sangen heikosti tiedossa. Harvapa tuohon aikaan vuodesta enää maastossa näytteitä kerää. Erityisesti lehtipuuryteiköistä eli jalostuneemmin runsaslehtilahopuustoisista metsistä ja pajukoista, sekä puistoista voi löytää sangen omituisia itiöemiä.

Entistä pienimuotoista ojanvarsiryteikköä Riihimäellä. Paikasta löytyi korukarvakka (Neodasyscypha cerina) 2013.

Ennen tässä oli hieno tiheä rantarytö, nyt paikalla… No …

Pienimuotoinen vaahteraa, harmaaleppää sekä raitaa kasvava rinnelehto radan varressa. Paikalta löytyi mm. hytyvinokaslaji (Hohenbuehelia sp.).

Radan varren rinnelehtoa.

Vantaanjoen varren lähilammen rytöä. Paikalta löytyi mm. kellovinokas (Panellus ringens) ja hytyvinokaslaji (Hohenbuehelia sp.) .

Vantaanjoen varren rytöä.

Mieleni avartava alkusukkessiovaiheen eli alkukehitysvaiheen metsä, joka on kehittynyt savenottolampien ympärille. Paikan kääväkäslajisto yllättävcän monipuolinen, vaateliaimpana alueellisesti uhanalainen harjasorakas (Gloiodon strigosus).

Alkusukkessiovaiheen arvokas metsä.

Alkusukkessiovaiheen metsä.

Talvella erityisesti syötävistä sienistä voi löytää talvijuurekkaita. Jotku talvivinokastakin (Sarcomyxa serotina) nauttivat. Vielä enemmän on muita mielenkiintoisia lajeja kuten kellovinokas, hytyvinokkaat, erilaiset kaarnalla kasvavat hiipot sekä hyytelösienet. Talvijuurekkaat on melko vähän aikaa sitten jaettu ainakin eri lajiksi, joiden levinneisyyttä tunnetaan huonosti. Talvijuurekkaita myydään kaupoissakin kasvatettuina valkoisina honteloina itiöeminä. Ne ovat japanilaisten suosiossa. Suomessa on tähän mennessä tavattu varmistettuna vain pelkkää Flammulina elastica – lajia. Olen pyytänyt Suomen sieniseuran kautta näytteitä ja niistä yksi on potentiaalinen Flammulina fennae. F. fennae on kalkinsuosija, näyte on Nilsiästä, joten paikka aiknakin sopisi. Pohjoismaissa lajien levinneisyyden on huomattu vaihtelevan sangen paljon, kun niitä on Ruotsissa ja Norjassa tutkittu. Mielenkiintoisin talvijuurekkaista on F. ononidis, joka kasvaa kenttäorakon tyvellä. Suomesta sen voisi löytää vain harvoista paikoista, Helsingin Eestiluoto on yksi potentiaalinen paikka.

Talvijuurekaslaji raidan rungolta.

Talvijuurekaslaji haavan kannolta.

Talvivinokasta jotkut syövät. Sen löytää lehtipuulta rantametsistä ehkä helpoiten.

Talvivinokkaan (Panellus serotinus) helttapuolta.

Hytyvinokkaat (Hohenbuehelia sp.)ja kellovinokas (Panellus ringens) ovat myös erityisesti talven lajeja. Hytyvinokkaatkin on hanakala ryhmä ja moni niistä on sangen harvinainen. Yleisin niistä tummista on kenties harmohytyvinokas (Hohenbuehelia unquicularis). Yhteensä lajeja on tavattu Suomesta kaiketi yhdeksän lajia. Uhanalaisakin joukossa on: lastahytyvinokas (Hohenbuehelia auriscalpium , DD), suohytyvinokas (Hohenbuehelia longipes, CR) sekä aarnihytyvinokas, kaeikti jo kadonnut (Hohenbuehelia mustialaensis, RE) . Kellovinokastakaan moni ei ole nähnyt, lieneekö se paikoittainen, harvinainen, vai vain ylikatsottu. Olen itse löytänyt sitä kolmesta eri paikasta, yksi Lopelta, kaksi Riihimäeltä. Runsaasti lehtilahopuuta kaikissa paikoissa.

Hytyvinokaslaji Vantaanjeon varresta.

Hytyvinokaslaji rinnelehdosta.

Kellovinokas Vantaanjoen varresta.

Kaarnalla kasvavat hiipot ovat kenties niitä kaikkein kauneimpia talvisten sienten joukossa. Tarkoitan lähinnä myyränhiippoa, ruskokaarnahiippoa ja sinikaarnahiippoa. Niitä, kun kasvaa satamäärin jollain vanhalla sammaloituneella lehmuksen rungolla, on näky kuin kuin suoraan sadusta. Heidän lempipaikkojaan on puistopuiden rungot, törmääminen muualla on harvinaisempaa.

Sinikaarnahiipon (Mycena pseudocorticola) kasvaa usein samoilla rungoilla kuin ruskokaarnahiippokin (Mycena meliigena).

Ruskokaarnahiipon löytää parhaiten vanhojen puistolehmusten rungoilta, oman mudun perusteella. Sammalta tulee olla ja hyvin usein jäkälääkin…

Myyränhiipon (Mycena hiemalis) tapaa usein puistopuiden rungoilta, se on selkeästi ruskokaarnahiippoa ja sinikaarnahiippoa ylesiempi.

Talvisista sienistä on myös joulupöydän koristeeksi, ainakin hytyköihin kuuluvasta keltahytykästä eli ”nallekarkkisienestä”. Muitakin hytyköitä on paljon, lue jo hieman haudatusta blogistani niistä lisää: http://www.hyyfi.wordpress.com.

Keltahytykkä (Tremella mesenterica) on yleinen erilaisissa ryteiköissä.

Opaalihytykkä (Exidia thuretiana) on löydettävissä helposti herukkapensaiden alta.

Liuskahytykkä (Tremella foliacea) on minulle harvinaismpia yleisiä hytköitä. Löysin 2013 vain yhden, alkusukkessiovaiheen hienosta metsästä.

Pajupunakka (Cytidia salicina) on helpoiten löydettävissä kaupunkien pajupuskista.

Pajuhytykkä (Exidia recisa) kasvaa usein siellä missä pajupunakkakin.

Nystyhytykkä (Exidia glandulosa) valtaa usein sahatut kannot.

Loishytykkä (Tremella encephala) esiintyy verinahakan kanssa männyllä.

Muutakin mielenkiintoista voi talvella löytää metsästä, kuten erilaisia kotelosieniä, muitakin vinokkaita (pikkuvinokas, pikkusahaheltta), malikoita, limasieniä sekä tietenkään unohtamatta kääväkkäitä.

Sjuuattaapi olla joku Trichia – laji eli nuoranen. limasieni kuiteski…

Korukarvakka (Neodasyscypha cerina) on ailmeisesti ainakin vähän vaativa laji, joka viihtyy runsaslehtilahopuustoisissa kosteissa paikoissa. Löysin nämä kaunokaiset entisestä hienosta rantarydöstä ojan varrelta.

Punamaljakkaan (Sarcoscypha austriaca) alkuja voi löytää jo talvella, tosin keväällä se näyttäytyy runsaampna esimerkiksi rantametsissä.

Talvimalikka (Clitocybe pruinosa) on siinä mielessä harvinainen helttssieni, että se voi aloittaa itiöemien tuoton ennen lumien tuloa ja jatkaa sitä keväällä. Löysin tämän alkusukkessiovaiheen metsästä.

Pikkuvinokas (Panellus mitis) viihtyy kuusikoissa.

Pikkusahaheltan (Lentinellus flabelliformis) löytää sekametsistä sekä lehdoista.

Harjasorakkaan (Gloiodon strigosus) löytäminen oli vuoden 2013 hienoimpia sienilöytöjä, ainakin avartavimpia itselleni…