Kesijäkäliä, kämmeköitä ja kattohaikaroita

Nähtävästi keskikesään kuuluu k:lla alkavat lajit, niin kuin kattohaikara, kämmekät ja kesijäkälä. Juhannuksen aikoihin omilla retkeilylläni näin siis näitä. Juhannuksen ajan huippuhetkiä oli myös juhannusyö, kun vesisiippa lenteli rannalla ruisrääkän ja kehrääjän kuuluttaessa reviirejään taustalla. Mutta tähän kolmen koon kolmikkoon palatakseni.

Kesijäkälä

Kaartjärvellä näkee hienosti, kuinka länsiranta on pääpiirteittäin paahteista ja itäranta lehtomaista. Itärannan lehdossa Peltoniemessä etsin valkolehdokkia entisiltä paikoilta, turhaan. Liekö joku leikannut kukat vaasiin, tai tuhonnut esiintymän. Noo, uskoisin kuitenkin, että se pitää välivuotta. Hieman tuli kontattua epäonnistuneen valkolehdokkietsinnän jälkeen pussikämmeköiden parissa. Läheisen järven, Pääjärven, rannalta olen löytänyt pussikämmeköitä ja Peltoniemi muistuttaa melko paljon Pääjärven esiintymän aluetta. Ei löytynyt, lehto-orvokkia ja mustakonnanmarjaa sentään rehevämmistä kohdista. Olin jo lähtemässä syömään mökille, mutta katsoin onnekseni vielä yhden haavan runkoa lehmusrinteessä. Kas, kesijäkäläkö ? Mikäli vahva arvaukseni eli samettikesijäkälä (Leptogium saturninum), niin laji olisi melko yleinen, mutta silti silmälläpidettävä eli lähes uhanalainen.

Harmaa tiheänukkainen alapinta ja paljon ”tappeja” eli isidioita yläpinnalla. Kaipa tämä samettikesiäjäkälä on ?

Jokin kesijäkälälaji, oma vahva arvaukseni samettikesijäkälä (Leptogium saturninum).

Kämmeköitä

Länsi-Lopella on säilynyt vielä joitakin hyviä kämmekkäsoita, vaikka Rautasuo ehdottomana aallonpohjana onkin menetty. Tuolla upealla suolla kasvoi useita kaitakämmeköitä ja ehdottoma tähtenä lettorikkoa vielä 1950 – luvulla. Sen jälkeen alkoi soiden joukkoteloitus.

Niinpä olinkin iloisesti yllättynyt, kun eri kämmekkälajeistaan tunnetun erään Länsi-Lopen järven luhtarannalla kulkiessani iskeytyi silmääni heti harajuuri (Corallorhiza trifida). jota en ole Lopella ennen nähnyt. Heti kohta näkyi myös maariankämmeköitä ja kotvan kuljettua rannalla näkyi kukkiva komea vaarantunut suopunakämmekkä (Dactylorhiza incarnata ssp. incarnata). Isoja ja hienoja punakämmeköitä löytyi rannalta kymmenkunta, ihailin suorastaan niiden kokoa. Tuolla kämmekköjen joukossa silmiini pisti eritoten pari kämmekkäyksilöä, joilla oli hyvin kapoiset lehdet. Laji on edelleen mysteeri, mutta kaitakämmekkä (Dactylorhiza traunsteineri) ei ole poissuljettu. Tuleepi tutkia tarkemmin, kaitakämmekkää alueelta ei tunneta ennestään ja se kasvaa Lopella kaiketi vain yhdellä paikalla nykytiedon mukaan.

Kasvupaikkaa

Harajuuri on oman näköinen lehtivihreätön pikkukämmekkä

Mielenkiintoinen Dactylorhiza – laji

Kapoiset ovat lehdet

Kattohaikara

Koski TL:ssä on tänä vuonna pesinyt onnistuneesti Suomen ensimmäinen kattohaikarapariskunta. Länsi-Lopelta tuonne on sangen lyhyt matka, joten juhannuksena tuli heitäkin tervehdittyä. Tuossapa muutama kuva historiallisesta pariskunnasta, jolla oli tuolla hetkellä kaksi poikasta. Kattohaikaroita voit seurata myös kamerassa:

Myriosclerotinoja ja mustatiira

Joskus sattuu hulluja, suorastaan sykähdyttäviä unenomaisia päiviä luonnon seuraajalle. Mulle tällainen päivä sattui viime maanantaina Lopen Kaartjärvellä. Päivä, jollaista ei ehkä toista tule ikinä. Vähän siirappinen alku, mutta olkoon. Tämä kyseinen päivä on ikimuistoisimpia lajistoharrastuspäiviä ikinä, eikä syyttä. Kaksi eri porukan (lintujen ja sienien) harvemmin tavattua kaveria tallentui muistifilmille.

Lepatteleva lintunen

Se ensimmäinen porukka, eli linnut. Niin, sunnuntaina Kaartjärveltä oli ilmoitettu lapintiira. Tuo alueellani sangen harvoin tavattu siivekäs herätti heti ajatuksen tiirojen tarkemmasta määrityksestä sunnuntai-iltana saavuttuani äitini kanssa mökille. Sunnuntaina en enää lähtenyt lintuja etsiskelemään. Maanantaina löysin pienen etsinnän jälkeen tiiraporukan Sokalanalustasta, pohjoisosalta Kaartjärveä. Tuolla pian havaitsin lajin, joka näytti lapintiiralta. Epäonnekseni mulla on ollut oma auto rikki, ja olin saanut siskon auton lainaan. Siskon auto piti heittää Riihimäelle huoltoon, mistä sain haettua isäni auton, jotta äitinikin pääsisi maanantai-iltana pois mökiltä.

Parin tunnin päästä olin kuitenkin uudelleen havainnoimassa. Alle puoli tuntia tiiroja tarkkailtuani, jotain mustaa tiiramaista liihottelee ruoíkon yllä aika lailla kohti, kaukana tosin. Jotkut teistä tietävät sen tunteen, kun ekana erikoisuuden havaitessaan, ei usko silmiään. Siinä menee se mukava tovi, kun tajuaa, mitä näkee. Sen jälkeen tulee tietynlainen tunneryöppy ja suusta tippuu pari ihmetyksen sanaa. Kyllä, mustatiira oli saapunut Kaartjärvelle! Tämä perhosmainen tiira oli kolmisen vuotta sitten kaiketi viimeksi näkynyt Kanta-Hämeessä ja neljä vuotta sitten Lopella. Lintuhavaintotietokanta – Tiirasta löytyy parikymmentä havaintoa vuodesta 1954 lähtien.

Heti laittamaan viestiä eteenpäin, ja kohta soittelee hyvin pitkän linjan lintututtuni, Hannu Hellsten. Hän olisi tulossa Heikki Seppälän kanssa katsomaan lintua. Tunnin päästä porukka saapuukin. He onnistuvat näkemään linnun. Puolisen tuntia katseltuaan kaksikko lisäksi varmistaa lapintiiraepäilyni. Lapintiirasta varmoja havaintoja Kanta-Hämeestä löytyy Tiira-lintutietokannasta parisenkymmentä, mutta se on varmaankin jokavuotinen, kunhan tiiramassat vain katseltaisiin tarkemmin. Tulin vielä tiistaina katselemaan, lapintiiroja näkyi pari kappaletta, mustatiiraa ei. Lapintiira on vaikea tunnistaa varmasti erilleen, mutta kun katselee lapintiiroja ja kalatiiroja lähekkäin lennossa, niin lapintiira näyttää sirommalta. Lisäksi lennossa eroja löytyy pyrstön halkoisuudesta ja siipien läpikuultavuudesta sekä leveydestä. Nokan värissä ja jaloissa on lisää tuntomerkkejä.

Mustatiiran tuntomerkit näkyvät tässäkin huonossa kuvassa. Musta-tummanharmaa tiiralaji, jolla on valkoista vain alaperässä.

Pikareita 

Se toinen juttu, sienet! Mökillä Lopen Kaartjärvellä tutkailen aina lähistön lintujen lisäksi sieniä, kasveja, perhosia, sudenkorentoja ja oikeastaan kaikkea muutakin elollista. Olin tavanomaiseen tapaani tutkailemassa tiira-sunnuntaina myös Peltoniemenlahden linnustoa, kun huomasin jaloissani pikareita. Pikareita pullosarakasvustossa! Juolahti heti mieleeni laji nimeltä pullosaranpahkapikari (Myriosclerotina caricis-ampullaceae). Menin katselemaan vielä toisen rannan ja lisää pikareita samanlaisessa sarakasvustossa. Toki muitakin saroja paikalla esiintyy, ainakin viiltosaraa, lisäksi rantaan on ajautunut paljon kasvijätettä. Sientä katselin vielä kotona lisää, osalla ei jalkaa ei ollut juurikaan, osalla selvä jalka, pullosaranpahkapikarilla pitäisi olla selvä jalka. Pahka, mistä lajit kasvavat oli hyvin pullosaranpahakpikarin pahkan näköinen. Useimmilla pitkä ja vähän käyrä. Laji odottelee vielä tarkempia määrityksiä, mutta joka tapauksessa Myriosclerotina se on ! Näitä sekä karpalonmuumiopikareita olen usein katsellut, mutten ole kertaakaan löytänyt. Toiveissani vain, mutta nyt vihdoinkin ! Pullosaranpahkapikari mainitaan melko harvinaiseksi eikä muutkaan läheiset Myrioclerotinat sen yleisempiä ole. Mielenkiintoinen tuttavuus joka tapauksessa 🙂

Jokin Myriosclerotina – laji

Toukohetki Juppalanlammella

Päätin poiketa toukokuisena päivänä yhdellä riihimäkeläisellä savenottolammella, Juppalanlammella. Siellä oli hyvin kesäistä, pajulintu lauleli rantapajukossa, oli siellä joukossa hippiäinenkin. Itse lammen rannassa etsin kutevia haukia. Niitä ei näkynyt. Heräsi mieleen kysymys lammen kalatilanteesta, sillä viime vuonna alueella todettiin kalakuolemia. Sammakoitakaan ei kurnutellut. Yllätyin kunkin iloisesti nähdessäni laulujoutsenpariskunnan aterioimassa lammella, pian veden ylle saapui lentelemään kalatiira iloisesti äännellen.

Laulujoutsenia näkee silloin tällöin Juppalanlammella.

Kalatiira lenteli lammen päällä

Rantaa hetken käveltyäni näin naarastelkän sukeltelemassa. Kohta sen seuraan laskeutui yllättäen myös koiras soidintamaan!

Naarastelkkä ja laulujoutsen

Soidintavat telkät

Linkki Juppalanlammelle: http://kansalaisen.karttapaikka.fi/linkki?scale=8000&text=Juppalanlampi&srs=EPSG%3A3067&y=6737917&x=378557&lang=fi

Luontosuhde, perhe ja ystävät, nuo pelastajani

Yläaste. Armeija. Henkisiä helvettejä molemmat. Niiden arvet jäävät pitkäksi aikaa liian monelle. Silti näistä henkisistä arvista puhutaan aivan liian vähän. Masennus on yhä tabu kulttuurissamme, mikä vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen. Minähän olen aivan terve, on niin tuttu lause ennen lopullista romahdusta.

Järvet ovat oleellinen osa minun sielunmaisemaa…

Luonto. Metsät. Järvet. Ryteiköt. Ne huokuvat ainakin jo sanoina minulle iloa ja rauhaa. Yläasteella, lukiossa sekä armeija-aikana olin hyvin yksin, etenkin ylä-asteella. Minua kiusattiin hyvin paljon sekä yläasteella että armeijassa. Tuolloin liikuskelin erittäin paljon luonnossa, sillä minulla oli mahdollisuus siihen, peräti mökillä Lopella. Tärkeimpiä kuitenkin olivat lähimetsät, metsät, joihin pääsi päivittäin. Aloin tutkia, mitä eritoten metsissä kasvaa ja elää. Luin todella paljon. Kalastin, tarkkailin lintuja, valokuvasin. Minulle kehittyi käsittääkseni mania lajistoon, mikä toisaalta piti minut omassa mukavassa pienessä piirissä. Piirissä, joka ei pelottanut. Halusin tutustua nimenomaan lähimetsiin, koska pystyin hahmottamaan ne päässäni hyvin ja koin ne turvallisiksi. Mania tosin ehkä vaikutti siihen, että minua ei viety hoitoon, mutta se olisi voinut kehittyä mihin tahansa. Lajisto-osaaminen on onneksi hyvin hyödyllistä.

Lähimetsien mielenterveydellinen vaikutus on suuri, etenkin heille , jotka eivät pääse kauemmaksi.

Tän nimi on sitten hytyvinokas (Hohenbuehlia sp.) !

Lukioajat ja pari ekaa yliopistovuotta menivät vielä masennuksen kourissa ja tunteet täysin dissosioituneena masennuksesta tietämättä. Ajattelin, että tällaista kai elämäni on. Lisäksi vaadin itseltäni paljon myös luontoasioissa, suutuin itselleni, jos en ollut nähnyt jotain lajia tai kuvausyritykset epäonnistuivat.
Viime vuosi oli mulle henkisesti se vaikein, löysin hyvän opiskelijaporukan Lahden naturalaiset. Tutustuin heihin. Sain jostain sen aggression, mikä johti todelliseen henkiseen vuoristorataan. Syyskuussa olin aivan loppu, kaikki oli aivan turhaa, olin kuormitettu katajanoksa, joka kestää vielä hetken. Alitajunta oli aivan lopussa, ranteet kävivät mielessä.
Onneksi perhe yhtenä iltana, kun lähdin juoksemaan ulos, lähti mun perään ja vei mut hoitoon. Seurasi joukko psykologikäyntejä. Tällä hetkellä ne ovat ohi, toistaiseksi. Välillä olen miettinyt myös seksuaali-identiteettiä, onneksi siitä voi puhua enemmän, vaikka sekin tietynlainen tabu on. Voin hyvin nykyisin ja osaan pitää jo elämää suurena itseisarvona. Liian usein se unohtuu, kun tulee paljon huonoja uutisia, eräänlaista kuormaa. Varsinkin kuormittuneena tulee hyvin arvaamatonta vihaa koulukiusaajia kohtaan. Yritän myös tehdä välillä liikaa asioita. Tulee muistaa pysähtymisen merkitys.

Ikimetsässä pystyy pysähtymään..

Mulla kävi hyvin. Oli lähiluonto ja perhe sekä ystäviä. Ilman yhtä tekijää näistä eli esimerkiksi metsiä olisi vaikea kuvitella, missä olisin. Todennäköisesti tarinani olisi paljon surullisempi. Aivan liian monen tie loppuu liian aikaisin siihen, yhteen tekoon, mistä saa puhua vielä vähemmän. Itsemurhaan. Sitäkin olen joutunut käsittelemään elämässänI.

Asiat muuttuvat avoimemmiksi vain puhumalla…

Yhden lemppariharrastukseni parissa. Linnustonsuojelupuuhissa, puukipijän pönttöä ripustamassa. Muita lempiharrastuksiani on mm. lajisto, luonnonsuojelu sekä pikkuhiljaa retkien vetäminen. Kts. http://www.metsanelaja.wordpress.com .

P.S. koska vaalit ovat lähellä, niin asiat ovat siksikin ajankohtaisia. Helsingistä voin suositella ainakin Alviina Alametsää, Elli Latva-Hakunia ja Aleksi Mäntylää Hämeestä sekä Timo Virtalaa Uudeltamaalta

Lehtopöllö saatetaan hoitoon

Puolisentoista viikkoa sitten mulle soitettiin Janakkalan Tervakoskelta. Soittaja oli löytänyt pihaltaan heittokiekkoverkkoon takertuneen pöllön ja oli aidosti huolissaan tästä mystisestä linnusta. Minulla sattui olemaan opiskelusta ja muusta vapaapäivä, joten riensin välittömästi paikalle. Luulin linnulla olevan jotakin pahasti vialla.

Lehtopöllö verkkoon takertuneena.

Muistui mieleeni parin vuoden takainen kokemus toisesta linnunpelastusretkestä. Tuolloin näin, kuinka Riihimäen keskustassa varpushaukka lensi keväällä lumen ollessa maassa kerrostalon kolmannen kerroksen ikkunaan liukuen siitä alas. Lintu sai TODELLA pahan tärähdyksen, nokasta tuli verta, silmä näytti ”tyhjentyneen” ja olin vähällä lopettaa sen. Soitin Kanta-Hämeen huippukokeneille lintuihmisille. Varppari osoitti toipumisen merkkejä, soitin siskolleni, vein linnun kotiin ja laitoin sen pahvilaatikkoon kera heinien. Seuraavana aamuna se lensi ryijylle sisällä, noin 20 metriä, vein sen Korkeasaaren villieläinhoitolaan. Sieltä tuli heti linnun vietyäni positiivinen viesti ja jonkin ajan päästä lintu saatiin vapautettua luontoon rengastettuna eli ”kihlattuna”!

Lehtopöllö siirtolaatikossa.

Tervakoskelaisen omakotitalon pihalta löytynyt pöllö oli onneksi vain takerruttanut jalkansa verkkoon ja näytti voipuneelta. Sain sen siitä asukkaan avustuksella irti varmaan otteeseeni. Pöllö räpisteli voimakkaasti ja lennähti lyhyen matkan kuusen alle. Sittä sen kuitenkin sai helposti poimittua, vähän nokkaansa vain naksautti. Laitoin pöllön pahvilaatikkoon ja sekaan heiniä, laatikon päälle ilmareikiä.

Lehtopöllön kuljetuslaatikko.

Lehtopöllön kuljetuslaatikko.

Vein lehtopöllön Korkeasaaren villieläinhoitolaan, josta ei ole vielä tullut vapautusviestiä, mutta kyllä se pöllö selvisi!

Villieläimiä tulee Suomen lain mukaan hoitaa: Suomen lainsäädännön mukaan sairaana, vahingoittuneena tai muuten avuttomassa tilassa tavattua luonnonvaraista eläintä on pyrittävä auttamaan.
Suomessa on joitakin muita villieläinten hoitopaikkoja Korkeasaaren lisäksi kuten Heinolan Lintutalo, Pyhtään lintuhoitola sekä Valkeakosken lintuhoitola.

Linkki lintujen suojelua koskeviin kysymyksiin ja vastauksiin :
http://www.birdlife.fi/lintuharrastus/faq-suojelu.shtml