Vielä, kun etenkin pienillä metsälammilla Hämeessä on mahdollisuus mennä pilkille, niin kannattaa vielä pilkkiä.Pilkkimällähän voi saada hyvin erilaisia kaloja: mateita, ahvenkaloja, joitain särjensukuisia, lohikaloja, haukea sekä omaksi yllätyksekseni ankeriasta. Olen itse viime aikoina kalastanut ahventa Lopen Kaarjtävellä. Tällä järvellä olen ilokseni huomannut ahventen keskikoon kasvun, mikä johtuu osin hoitokalastuksesta. Tosin tuonkin hoitomuodon vaikutus voi jäädä sangen lyhyeksi, ellei sitä toisteta. Onneksi Kaartjärvellä on toimiva suojeluyhdistys.
Lopen Selkäsaaren ranta syvenee melko jyrkästi, minkä havaitsee katsomalla syvyyksiä.Mielenkiinnottoman näköinen pilkkipaikka onkin pohjanmuodoiltaan vaihteleva.
Olen kalastanut muutamana viikonloppuna ahventa Kaartjärvellä keskikoon oranssinpunaisella morrilla 0,14 mm kirkkaalla sekä 0,22 mm punaisella siimalla. Morri on nimenomaan keväällä äärimmäisen hyvä. Syöttinä minulla on ollut kärpäsentoukka. Morrin olen laskenut pohjaan, pomputellut sillä, tehnyt muutaman ison vedon, sen jälkeen väristellyt morria pienillä liikkeillä. Olen vaihtanut reikää, jos ei mitään liikettä ole, niin 5-10 minuutissa. Ainakin yhtä olennaista kuin pilkin valinta ja sen liikuttaminen on pilkkipaikan teko sekä paikanlukutaito.
Punaoranssi morri on ainakin toimiva ottipeli melko kirkasvetisellä Kaartjärvellä.
Olen lapioinut parin neliömetrin kokoisen lumettoman alueen reiän ympärille ja välillä huomannut, että näiden reikien alle on muutamassa tunnissa kerääntynyt ahvenia. Syy kerääntymiseen voinee olla se, että valoisa kohta houkuttelee kaloja, sillä muualla on vähemmän valoa. Voisiko myös kalojen syömät ravintoeläimet tulla valoisampaan paikkaan tai lisääkö jo noin pieni hetki kasviplanktonin kasvua ja tämä kasviplankton houkutella sitten korkeammalla ravintoketjussa olevia eliöitä? Tietenkin on oleellista myös tehdä avanto suoraan. Pilkkipaikan valinta tulee aina aloittaa paikanluvulla, mikäli kuvittelee hyviä saaliita saavan. Onko alueella karikoita, kasvillisuusrantoja, pakkoja tai muuta vaihtelua. Pohjanmuotojen hahmottaminen eli äkilliset matalat tai syvänteet ovat helppo löytää kaiulla, mutta se onnistuu myös useita reikiä tekemällä ja syvyydet katselemalla. Mittaamalla siis siiman määrän, millä pilkki tavoittaa pohjan. Ahvenet liikkuvat keväällä rannemmas, joten syvänteiden reunat melko matalassa ovat sangen hyviä.
Lapioin reiän lähelle lumettoman alueen.
Muiden seuraileminen tuntemattomalla pilkkipaikalla on järkevä tapa. Vanhoja reikiä kannattaa käydä pilkkimässä sekä tutkia, missä päin verkkoja on. Usein verkot ovat jonkun kokeneen kalastajan tietämällä hyvällä saalispaikalla. Tietenkään ihan viereen ei kannata porata, mutta lähelle. Pienikin avannon paikan vaihdos voi olla yllättävän suuri vaikutus kalastukseen.
Nyt, kun kevät on tullut yllättävän aikaisin, kannattaa olla erittäin tarkka jäiden kestävyyden suhteen.
Halailen puita hyvin usein, se on minulle todella helppo meditointitapa, samalla aistin erilaisia energioita ja pystyn hyvin kuvittelemaan vahvan visuaalisen kykyni avulla itseni lähes metsän osaksi, eräänlaiseksi rihmaston jatkeeksi. Vaikkei olisikaan näin herkkä kuin minä, niin puiden halaaminen auttaa silti todella paljon, jos siihen keskittyy oikealla tavalla. Eilenkin menin halaamaan puita Riihimäen Kirjauksenmäelle. Aamu oli todella huono ja olin väsynyt, oltuani tovin metsässä ja halailtuani puita, sain aivan äärettömän paljon energiaa. Minulle erityisesti kuuset ja haavat ovat erittäin vahvoja, ne osaavat myös neuvoa minua.
Metsän peitossa voi tuntea olevansa yhtä metsän kanssa. Kuva : Ida LukkaroinenVanha metsä on henkinen kokemus. Kuva: Ida Lukkaroinen
Puiden halaaminen ei ole mitenkään uusi asia. Ennen puita arvostettiin paljon enemmän ja tietyt puulajit olivat pyhiä. Fennoskandiassa ainakin männyllä, kuusella, koivulla, lepällä, haavalla, katajalla, pihlajalla, tuomella, pajulla, tammella ja lehmuksella oli tietyt aineelliset ja sielulliset ominaisuudet. Nykyisin Aasiassa ainakin Japanissa puita halataan todella paljon.
Kuusi on ollut ennen yleinen uhripuu.
Tässä on yksi syy, miksi lähimetsät ovat aivan äärimmäisen tärkeitä. Luonto-Liiton kampanja on tänä vuonna lähimetsät haltuun, mikä toivottavasti nostaa keskustelua lähimetsien tärkeydestä yhä enemmän framille.
Kuinka moni tesitä halailee puita? Saa kommentoida 🙂
Tämä maailma on täynnä hiljaista hyväksyntää. Parhaiten tämä näkyy muun muassa kiusaamistapauksissa. Jokaisella on mielestäni velvollisuus auttaa kiusattua, mutta harva meistä puuttuu lopulta siihen. Hiljaista hyväksyntää näkyy yllättävän paljon myös luonnonsuojelukentällä. Olen kuullut monelta, ettei osaa vaikuttaa luonnon puolesta. Esimerkiksi jo kuvien jakaminen Facebookissa on tietynasteista vaikuttamista.
Hiljainen hyväksyjä on usein yhtä tyhjä kuin tämä kuva.
MITÄ VOIN TEHDÄ
Oikeastihan monet ihmiset osaavat tehdä paljon luonnon puolesta ja tekevätkin. Pienet purot, joiden tärkeys tulisi aina muistaa voi johtaa todella hienoihin muutoksiin. Lasten vieminen luontoon, linnunpönttöjen laittaminen keväällä etenkin puistoihin, luonnonsuojeluhankkeiden tukeminen, Metsähallituksen hävyttömien hakkuukuvien välittäminen Facebookissa, järjestöissä toimiminen…
Lintujen ruokinnalla tiettyjen lintujen kannat ovat nousseet, hyvä esimerkki viherpeippo. Ääriesimerkkinä kotkien, erityisesti merikotkien haaskaruokinta. mikä on yhtenä tekijänä nostanut merikotkan paikoin yleiseksi näyksi.
Moni on hyvin suruissaan, jonkun raiskattua esimerkiksi tutun lenkki- tai sienimetsän, mutta kuinka moni on aidosti kiinnostunut Suomen metsien tilasta ja levittää esimerkiksi Facebookissa Luonto-liiton kirjoituksia hakatuista aarniometsistä? En vastusta suomalaista metsätaloutta, mutta esimerkiksi Metsänhoitoyhdistysten propagandaa ja Metsähallituksen tökeryyttä hakattavien metsien valinnoissa kyllä. Linkki Metsäblogiin: https://metsablogi.wordpress.com/ .
Esimerkiksi Suomen Metsäyhdistyksen väen näkemys suomalaiseen metsään.
Mielestäni keskusteleminen jonkun kanssa voi usein johtaa yllättäviin hetkiin, kun molemmat kuuntelevat aidosti toisiaan ja katsovat pinnan alle. Monilla eri tyylillä luonnosta nauttivilla ihmisillä voi olla jonkinlainen tiivis suhde luontoon. On kuitenkin liian helppoa kulkea omassa turvaverkossa ja sulkea silmänsä sivupoluilta ja esimerkiksi eri elämäntyyleiltä. Keskittymällä esimerkiksi kielenkäytön voimasanoihin, ja muodostamalla puhetyylistä mielikuvan ihmisestä, unohtaa kokonaisuuden. Kiihkoristitty metsästäjä ja wiccanuorikin saattaisivat löytää toisensa. Mutta eikö olekin pelottavaa olla aito ja päästää lähelle…
RIIHIMÄESTÄ
Kotikaupungissani Riihimäellä on useita asioita luonnonsuojelupuolella, joihin olen pettynyt. Puistoja pilkotaan, lähimetsistä tehdään puistomaisia, Kalmun vanha metsä kaavoitetaan osin asuntoalueeksi… Nämä toimenpiteet vaikuttavat eniten ihmisiin, joilla ei mahdollista lähteä kauas ainakaan yksin. Lapsiin, kehitysvammaisiin, vanhuksiin, köyhiin, syrjäytyneisiin, masentuneille… Lähiluontoon pääsee helposti rauhoittumaan eikä se maksa mitään. Etenkin lapsille metsä on tärkeä leikkipaikka, samalla motoristen taitojen kehittäjä. Se on myös henkisten voimien latauspaikka, taiteellisen inspiraation lähde, sienestys- ja marjastusmaa, liikuntapaikka (hiihto yms.), esteettinen kokemus… Luontoarvotkin tulee huomioida sekä lajit että luontotyypit, historialliset paikat… Masennuksen vaikutukset nuorten työttömyyteen tiedetään, mutta mikä on heikentyneen lähiluonnon ja luontosuhteen merkitys kokonaisuudessa esimerkiksi Riihimäelle, myös rahallisesti?
”Hoidettua” lammenrantaa Riihimäellä.”Hoidettua” ”metsää” Riihimäellä.”Hoidettua” ”ojan”rantaa Riihimäellä.Luonnontilaisen kaltaista metsää Riihimäen keskustassa.Luontaisesti kehittyvää lammenrantametsää Riihimäellä. Kehittynyt savenottolampien reunoille. Alueelta löytynyt muun muassa alueellisesti uhanalainen harjasorakas (Gloiodon strigosus).
Mitkä edellä esitetyistä paikoista ovat esimerkiksi lapsille mielenkiintoisimpia? Kommentoikaahan ajatuksianne alle.
LOPULTA KYSE ON VAIN PRIORISOINNISTA
Arvostan suuresti ihmisiä, jotka tekevät työtä lähiluonnon eteen. Harvassa on esimerkiksi ne poliitikot, jotka sen nostavat agendalle. Toki, jos on palava into suurempaan kenttään, se on todella hienoa, mutta suomalaiseenkin luontoon tulisi kaikkien kiinnittää huomio.
Kaikkein hauskimmat kommentit luonnonsuojeluyhdistyksen ”edustajana” olen kuullut eräältä lintuharrastajalta Riihimäen Sammalistonsuolla. Sammalistonsuo on turvetuotantoalue ja alueen paras lintujen levähdysalue, jota nykyisin kehitetään yhteistyössä paremmaksi….. Hän ihmetteli, että pari vuotta sitten, miksemme tee tämän alueen eteen mitään miksei kukaan poista noita osmankäämipuskia tuolta, jotta näkisi lintuja paremmin. Jotenkin tästä juolahti mieleeni ajatus, että hänen mielestään olisi joidenkin ihmisten vastuulla tehdä asioille vapaaehtoispohjalla kaikki. Kyse on elämässä usein ajan priorisoinnista. Katsonko hömppäelokuvan vai alanko sisäistää uutta ajatusmallia ja kunnioittamaan elinympäristöämme enemmän. Luenko Luonto-Liiton metsäblogia ja linkitän sitä, vai katselenko Findancen sisältöä? Ajatusmalli siitä, että olen heikko ja osaamaton, tulisi muuttaa siihen, että haa! herättelempäs ihmisiä kyseenalaistamaan ja kerron puistojen harventamisen vaikutuksesta, näin niinku esimerkkinä… Ihminen on eläin ja sangen riippuvainen elinympäristönsä tilasta, ja sen elinympäristön heikennetty tila näkyy yhteiskunnassamme.
Ne, jotka ovat aina tunteneet sellaisia tunteita kuin rakkaus, viha ja empatia eivät välttämättä ymmärrä, että jotkut eivät kykene ollenkaan niitä tuntemaan, joillain täydellinen romahtaminen voi johtaa siihen, että sen jälkeen kykenee tuntemaan. Jotkut eivät kykene tuntemaan tunteita ikinä.
Minulla oli tavallaan onni romahtaa elämässäni täysin ja kokea puhdistuminen. Pahimmillaan masennus voi kestää läpi elämän, eikä silloin tiedä useinkaan, että on masentunut. Silloin voi luulla, ettei vain kykene tuntemaan aitoja tunteita. Eikä sitäkään ajattele, ainoat ilot tuntee satunnaisista onnistumisista, mutta epäonnistuessa pienestikin henkinen ruoska viuhahtaa ja kovaa. Riittämättömyyttä, itsevihaa ja sen kaltaisia tunteita kykenee masentunut kyllä tuntemaan. Itselläni tie tuntevaksi ihmiseksi lähti juttuhetkestä parhaan ystäväni kanssa ja Lahden ympäristöekologien ekskusta. Porukasta, jossa tunsin olevani joku. Toki se ensin johti romahtamiseen, mutta koska välittäviä ihmisija varsinkin perhe oli ympärillä, minut vietiin hoitoon.
Muut ihmiset kokevat masentuneen mahdollisesti itserakkaaksi sekä hyvin kylmäksi ihmiseksi, ja kaikki te tiedätte sosiaaliset seuraukset. Se, mikä tekee tunteiden dissosiaation erittäin mielenkiintoiseksi on puhdistuksen jälkeinen elämä. Olen ainakin itse törmännyt moneen ihmiseen, jotka eivät näe pinnan alle ja pohdi asioita monisyisesti, eivätkä täten havaitse puhdistuneen ihmisen täydellistä muutosta. Jotkuluulevat, että stressi on sama kuin masennus. Minulla jotkut ovet ovat sulkeutuneet sekä tietyt fyysiset jutut jääneet korjaamatta henkisen sumun aikakaudella, ehkä lopullisesti. Luullaan, että puhdistuneella ihmisellä on yhä samoja negatiivisia piirteitä kuin ennen puhdistusta. Toki joskus on vaikea havaita puhdistusta, jos se on hyvin vähittäinen tapahtuma. Kaikilla ihmisillä ei myöskään ole kykyä nähdä tunteiden maailmaan. Silti uskon, että monella tämä taidottomuus johtuu pitkälti siitä, että oma elämä on melko tasaista eikä ole kokenut syviä putoamisia. Yrittäkää kuitenkin nähdä ihmisissä muutoksia ja muodostakaa turvaverkkoja toistenne ympärille. Tiivistäkää turvaverkkoja erityisesti silloin, jos tunnette, että joku on romahtamassa. Auttamanne henkilö voi olla parhaimillaan hän, joka ryhtyy todellisiin talkoisiin tämän melko sairaan massamedian muokkaaman maailman muuttamiseksi hivenen siedettävämmäksi paikaksi elää.
Masennuksessa itseviha ja kaikki sen kaltaiset tunteet valtaavat miieln. Onnistumisen ilot satunnaisia ja monet hyvät ajatukset katkeilevia.Puhdiistuksen jälkeen tilanne on aivan eri. Mieli ainankin joillakin lähtee voimakkaasti ulos ja halu auttaa muita ja kokea asioita on suuri. Jonkin verran miettii aina kuitenkin menneitä ja voi kantaa vihaakin tiettyjä ihmisiä kohtaan.
Helsingin biologian opiskelijat ovat järjestäneet nyt vuosittain joskus kauan sitten perinteenä olleen uudenvuodenexcun Kilpisjärvelle. Norjassakin on kööri perinteisesti käynynnä. Nyt miekin ajattelin lähteä, sillä eihän sitä tiedä järjestetäänkö excua ensi vuonna tai onko sinne mahdollista lähteä.
Tapaninpäivänä suuntasin nokan kohti Jyväskylää, josta hain Oulusta kotoisin olevan opiskelukaverini. Siitä lährimme kohti Kempelettä, josta haimme toisen opiskelukaverini. Matkalla näimme komiat revontulet. Yövyimme Oulussa, mistä lährimme aamulla Suomen käsivartehen. Matkalla meirän oli tarkootus käyä Kolarissa kahtomassa valkopäätinttiä (Parus cyanus). Olimme paikalla valoisan aikaan, mutta k.o. tinttiä ei näkynyt. Siitä lährimme ilman havista kohti Kilpisjärveä kuppilassa syödyn atrian ruokkimina. Mää söin poroburgerin.
Valkopäätiaisesta tulee lähinnä mieleen vaalea sinitainen. Kuva: Mikko Tiusanen.Valkopäätiaisesta on Suomesta tähän mennessä kolmisenkymmentä havaintoa. Joskus laji on pesinytkin Suomessa vaelluksen jälkeen. Kuva: Mikko Tiusanen.
Kilpisjärvelle saavuimme siis lauantaina 27. päevä. Menin tuolloin aikaisin unten maille. Seuraavana päivänä kävimme jäällä tutkailemassa näkymiä ja upea sää korosti paikan kauneutta. Illalla pohjolan mystinen luonto viekoitteli meitä eeppisen hienoilla tosin lyhytkestoisilla revontulilla sekä ruokinnalla päivystävällä hiiripöllöllä, pissihaukalla, niin kuin nuo alueen immeiset sitä kutsuvat.
Hiiripöllö saalistaa erilaisia pienjyrsijöitä.Biologisen aseman ranassa kasvaa kaunis tunturikoivikko.Biologiselle asemalla mahtuu majoittumaan muutamakymmen ihmistä. Sieltä voi kysellä majoituspaikkaa vaikkei olisikaan mitään suhdetta yliopistoon.Leijalautailua pystyy helposti harrastamaan Kilpisjärven jäällä 🙂Reissulla nähtiin vain yhdet komiat revontulet ja nekin sangen lyhytkestoiset.
Reissuni koostui kahdenlaisista retkistä Kilpisjärven – Norjan alueella. Kävin kahdesti Saanan rinteessä ja kahdesti Tromssassa lähinnä valaita tutkailemassa. Paluumatkalla vierailin Hailuodossa.
Saanalle pääsee helposti talvisin osin rappusia pitkin, osin vähälumista rinnettä pitkin. No, helposti ja helposti: sää voi olla mitä tahansa, joten yksin ei kannata lähteä kuin portaisiin, mutta hyvällä säällä huipulle asti on kiva mennä. Silti kannattaa liikkua porukassa, jos ei ole hyvin kokenut. Sää voi muuttua nopiaan. Eka reissuni maanantaina ei ollut onnistunut, kova tuuli ja lumisade pakotti tyytymähän siihen, että se porukka, jossa liikuin jäi kauas huipusta. Alas laskettiin osin pulkalla paljakan ja tunturikoivikon halki. Yksi minun neljähenkistä tuolloisesta Saana – porukasta näki, kuinka tuo palajakan alkuasukas, kiiruna, pinkaisi kolmen metrin päästä siivilleen pelon sokaisemana. Osa tuolloisesta suuremmasta Saana-porukasta kuuli riekkoja ja näki niitä sekä havaitsi 8 kiirunaa. Tuolla reissulla ainut oma kiirunahavainto oli kaukana lentävä lintu. Parempi tuuri kuitenkin oli uudenvuodenpäivänä, jolloin suuri osa porukasta heräilevi krapulasta sangen myöhään. Lähdin erään väitöskirjaopiskelijan kanssa Saanan rinteeseen, kun sääkin oli sangen hyvä. Tunturikoivikossa tuli vastaan muuan auvoisa paikallinen, jota aurinko seuraa aina. Miekkosta kuvaa hyvin seuraava kuvaus.
Uudenvuodenaattona huipulla oli lähellä ettei erään porukan retki olisi muuttunut pelastusoperaatioksi todella huonon sään takia. Porukan alaspäin palatessa ja sään muututtua paremmaksi miekkonen tuli vastaan. Ei ihme, että tyyppi on aina niin aurinkoinen, kun aurinko aina näyttää paistavan hälle 🙂
Saanan rinne on paikoin hyvinkin vähäluminen, vaikka laaksoissa olisikin lunta.Saanan laelta avautuu näkymä Mallalle.Ensimmäisellä kipuamiskerralla oli haastaavat olosuhteet.Ei ihan laelle päästy, mutta silti oli antoisaa.
Näimme ensin tuolla uudenvuodenpäivän reissulla ketun juoksevan lumisessa laaksossa. Se näkyi todella kauas mustana, voisi vain arvata, että kotka tai naaraspukuinen tunturipöllö paistaisi myös hyvin. Olin kiipeämässä rinnettä ylös, kun kaverini näki viidestä kymmeneen kiirunaa takanani lentämässä. Ne painuivat tietenkin kallion taakse! Olen hyvin harvoin nähnyt kiirunoita läheltä, vaikka samoilla reissuilla olleet muut ovat niitä nähneet. Olin aivan varma, etten nytkään niitä näe. Mutta sitt` tapahtu uyllatus. Alhaalla päin tullessamme saimme rauhassa seurailla kiirunaa kuoppimassa rinteestä jotain varpuja tai siemeniä, aivan rauhassa. Piässäni soi Eppu Normaali: Krapulassa kun heräilen, kiirunaakaan näe mä en 😉
Kiirunoita näkee Saanalla varsinmkin rappusten ylä- ja alapäässä. Nyt kanta on sangen hyvä.
Norjan reissutkin olivat melko kaksijakoiset: toisella reissulla tie oli hyvin jäinen ja tuuli sekä satoi: toisella reissulla oli lähes kesäkeli ja taivas oli pilvetön. Ensimmäinen vierailu Vuonomaahan oli sangen jännittävä, tie oli hyvin jäinen ja minua oli varoiteltu aiheesta. Luotin kuskiimme ja pakuumme kuitenkin hyvin paljon. Mutta ei aikaakaan, kun muuan kiltti lumiaura heitti valkoisen peitteen etulasiin ja humpsis! Ojassa 😀 Saimme kuitenkin apua ja auton ylös. Tästä jatkoimme Eläkeläisten soidessa kohti vuonon rantoja. Sää oli hyvin sateinen, mutta kaukoputken avulla löysin yhden lahtivalaan, jonka muutkin näkivät. Myöhemmin näimme vielä muutaman ”pikkuisen” lahtivalaan lisää. Lintujakin retkellä näkyi hyvin: mm. isolokki, kiiruna, ruokki, merisirri ja pulmunen. Paluumatka muodostui hyvin jännittäväksi, olimme heti ojassa, josta pääsimme kuitenkin omin avuin ylös. Tie oli muuttunut todella liukkaaksi vesisateen ansiosta. Matkalla eräs auto suistui toiselta kaistalta meidän ajaman kaistan yli aivan kuin joku olisi sen työntänyt sivusta sinne. Ostimme muuten paluumatkalta pari pakastettua riekkoa supermarketista. Oululainen kaverini suolisti molemmat, minä kuitenkin paloittelin omani. Laitoimme sen katajanmarja-mustapippuri-öljy – marinaadiin hetkeksi ja nam! Hiukan maksan maku.
Sää oli sangen kehno ekalla reissulla.Ojaanhan sitä mentiin, kun vastaantuleva aura heitti lumet ikkunaan. Kuva Samuli Haapalainen.Kuva: Samuli HaapalainenRiekkoja myytiin Tromssassa.Höyhenet kannattaa käyttää uunissa ennen käyttöä.
Toinen kerta Norjassa oli USKOMATTOMAN HIENO! Tie oli lumeton ja tunturikoivikossakin oli vain vähän lunta, paikoitellen enemmän. Heti Tromssan Kaldfjordille saavuttuamme näimme lahtivalaita, eikä se suinkaan jäänyt siihen. Siirryimme hivenen pohjoisemmaksi vuonossa. Joku huusi autosta yht´äkkiä ORCIA!!!!!! Ja kas, miekkavalaita 😀 Juoksimme suoraan vuonon rantaan, missä ihailimme näitä melko pelottaviakin delfiinejä. Lahtivalaitakin näkyi paljon… Mutta kuin hirvi pimeällä tiellä, hyppäsi erään retkeläisen silmien näkökenttään ryhävalas. Ja niitä oli useita! Sen tunnisti helposti pyrstön alapuolen vaaleista kuvioista. Lokkejakin vuonossa oli, isolokki joukossa ja jotain ruokkilintuja, mutta eipä ne mittään. Norskit pyöri veneillään, osa kajakeillaan vedessä, joku valassafarikin oli meneillään. Syy, miksi nuo useat kymmenet valaat olivat tulleet juuri tuonne, on sillin kutu. Ryhä- ja lahtivalaat syövät sillejä, miekkkavalas saattaa sillin lisäksi syödä valaitakin sekä kaloja. Voi vain arvata mitä muuta tuolla vuonossa oli: jättiturskia ties muuta. Vaikka valo ei ollut kummoinen ja valaat kaukana, näkyä en silti unohra. Tämä hyvä valasvuono löydettiin muuten, kun eräs retkeläisistä kysy paikalliselta. Paikallinen ja me tulimme onnelliseksi!
Täältähän ne löytyi paikallisen avustuksella.Kuva: Jaakko KuurneKuva: Jaakko KuurneKuvassa miekkavalas. Kuva: Jaakko Kuurne.
Lahtivalaita.Kuva: Jaakko KuurneKuva: Jaakko Kuurne
Paluupäivä koitti. Tuolloin tavoitteena oli käyä Kolarissa valkopäätiaisruokinnalla, mutta aamu oli vaikea. Rillit räsähti, kun polkaisin niiden päälle kiireessä nukuttuani pommiin rikki menneen kännykän takia (taattua minua, silmälasejahan kannattaa säilyttää lattialla 😉 ). Kännykän näyttämä aika oli seonnut Saanan reissulla. Lähdimme kohti etelää kuitenkin hyvin valoisan puolella, valkopäätiaspaikalle kuitenkaan ehtimättä. Eräs porukka sen ehti käydä kahtomassa, kuulemma oli peloton: 2,5 metrin päähän päästi tuo siperialainen 😀 Me menimme nukkumaan Ouluhun.
Aamulla lährin katsastamahan paikallisia taviokuurnia Sammaltiellä. Siitä suuntasin minua aina kiehtoneeseen Hailuotohon. Hailuotohon pääse ilmaasella lautalla (Finnferries) Oulunsalosta ja talvisin jään kestäessä autolla. Hailuotoon lähdin erityisesti siellä viihtyvän Uralin alueella pesivän Suomen 10.:nen mustakurkkurautiaisen takia. Ajoin suoraan Hailuodon lossisatamasta Marjaniemeen. Paikalla kauniissa kalastajakylässä oli muutama muukin lintuimmeinen, yksi juuri Hailuotoon muuttanut innostunut paikallinenkin. Marajaniemessä on kiva kahvila, josta paikallisen kanssa menin kysymään tarkkaa paikkaa ja viereen neuvottiin. Hetken odoteltuani ”mamu” tulikin näkyviin. Nopealiikkeinen otus muuten!
Taviokuurnakoiras.
Lossinäkymää.
Oli oikein enklanniksi kirjoitettu kyltti. Kahvilassa lisäksi kiikarit lainattavaksi.
Paikallinen kahvila oli todella lämminhenkinen ja sieltä sai ostaa yllätys, yllätys, värjättyä poronjäkälää, minkä lisäksi siellä oli myynnissä hienoja villapaitoja, kasvivärjättyjä lankoja, parsinsieniä, hihamerkkejä sekä luontovalokuvatauluja. Oli kyllä todella mukavaa juoda mustakurkkurautiaiskahvit sekä jutella paikallisesta linnustosta, kalastosta sekä nisäkkäistä. Huhtikuun alussa Hailuotohon kannattaa mennä katsomaan hylkeitä, muutama vuosi sitten siellä ilmeisesti toinen kahvilan pitäjistä oli laskenut 240 hyljettä Marjaniemestä käsin. Olipa tuolla aikoinaan 30 vuotta sitten kalastajat havainneet valaankin. Marjaniemessä oli myös etupäässä savulohta sekä kalasäilykkeitä ja hyvää Tervalööki salaatinkastiketta myyvä savustamo. Saas nährä, miten Itämereen juuri virranut paras suolapulssi viiteenkymmeneen vuoteen vaikuttaa Pohjanlahdella. Voiko peräti makrilli tulla ensi vuonna paikallisen ammattikalastajan verkosta?
Marjaniemen lämminhenkinen kahvila.Kasviväreillä värjättyjä lankoja.Värjättyä poronjäkälää. Hailuodon tunnetuimpia tuotteita.
Oulusta lährin yöpymään toiseen henkiseen kotiseutuuni Kanta-Hämeen lisäksi eli Etelä-Pohojanmaalle. Tuolla yövyin sukulaisieni luona. Olipa mukava muuten nährä heitä sitten kesän jälkehen ja rupatella paikallisesta luonosta, jota he päivittäin saavat seurailla. Etelä-Pohojanmaalla pesii melko paljon kuulemma muuten suopöllöjä sekä sinisuohaukkoja, joku maakotka sekä huuhkaja. Aamulla jatkoin kohti Pirkanmaata, ajatuksena nähdä peltopyitäkin sekä Nokian Siurossa viihtyvät viiksitimalit. Peltopyitä ei näkynyt, mutta ehdin kuin ehdinkin ajoissa Siuroon. Hämärtyvässä päivässä juuri kuulin muutaman viiiksitimalin pingispallon ääntä muistuttavan säkeen. Viiksitimali, joka myös partatiaisena tunnetaan, pesii Suomessa etupäässä rannikolla Oulusta Virolahdelle. Vuosien 2006 ja 2010 välillä timaleita pesi sisämaassa myös Kouvolassa ja Iitissä. Silloin, kun kanta on runsas, timalit vaeltavat sisämaahankin ja viime syksynä niitä löytyi ainakin Hyvinkäältä, Säkylästä sekä Kokemäeltä Nokian lisäksi. Välillä kovat talvet romahduttavat timalikannan lähes nollaan, mutta kanta palautuu nopeasti ennalleen, sillä timali voi tehdä SWuomessa peräti kolme suurpoikuetta vuodessa (Lintuatlas).
Pohjanmaan lakeuksia.Peltopyitä Lopelta.Nokian Siuron Knuutilan rantaa.Koiraspartatiainen. Kuva: Juha Mälkönen
Retkikertomuksia, psykologiaa, luonnonsuojelua, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä lajistoharrastusta. Elämäntapana olla yhtä luonnon kanssa. 