Yläaste. Armeija. Henkisiä helvettejä molemmat. Niiden arvet jäävät pitkäksi aikaa liian monelle. Silti näistä henkisistä arvista puhutaan aivan liian vähän. Masennus on yhä tabu kulttuurissamme, mikä vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen. Minähän olen aivan terve, on niin tuttu lause ennen lopullista romahdusta.
Luonto. Metsät. Järvet. Ryteiköt. Ne huokuvat ainakin jo sanoina minulle iloa ja rauhaa. Yläasteella, lukiossa sekä armeija-aikana olin hyvin yksin, etenkin ylä-asteella. Minua kiusattiin hyvin paljon sekä yläasteella että armeijassa. Tuolloin liikuskelin erittäin paljon luonnossa, sillä minulla oli mahdollisuus siihen, peräti mökillä Lopella. Tärkeimpiä kuitenkin olivat lähimetsät, metsät, joihin pääsi päivittäin. Aloin tutkia, mitä eritoten metsissä kasvaa ja elää. Luin todella paljon. Kalastin, tarkkailin lintuja, valokuvasin. Minulle kehittyi käsittääkseni mania lajistoon, mikä toisaalta piti minut omassa mukavassa pienessä piirissä. Piirissä, joka ei pelottanut. Halusin tutustua nimenomaan lähimetsiin, koska pystyin hahmottamaan ne päässäni hyvin ja koin ne turvallisiksi. Mania tosin ehkä vaikutti siihen, että minua ei viety hoitoon, mutta se olisi voinut kehittyä mihin tahansa. Lajisto-osaaminen on onneksi hyvin hyödyllistä.
Lukioajat ja pari ekaa yliopistovuotta menivät vielä masennuksen kourissa ja tunteet täysin dissosioituneena masennuksesta tietämättä. Ajattelin, että tällaista kai elämäni on. Lisäksi vaadin itseltäni paljon myös luontoasioissa, suutuin itselleni, jos en ollut nähnyt jotain lajia tai kuvausyritykset epäonnistuivat.
Viime vuosi oli mulle henkisesti se vaikein, löysin hyvän opiskelijaporukan Lahden naturalaiset. Tutustuin heihin. Sain jostain sen aggression, mikä johti todelliseen henkiseen vuoristorataan. Syyskuussa olin aivan loppu, kaikki oli aivan turhaa, olin kuormitettu katajanoksa, joka kestää vielä hetken. Alitajunta oli aivan lopussa, ranteet kävivät mielessä.
Onneksi perhe yhtenä iltana, kun lähdin juoksemaan ulos, lähti mun perään ja vei mut hoitoon. Seurasi joukko psykologikäyntejä. Tällä hetkellä ne ovat ohi, toistaiseksi. Välillä olen miettinyt myös seksuaali-identiteettiä, onneksi siitä voi puhua enemmän, vaikka sekin tietynlainen tabu on. Voin hyvin nykyisin ja osaan pitää jo elämää suurena itseisarvona. Liian usein se unohtuu, kun tulee paljon huonoja uutisia, eräänlaista kuormaa. Varsinkin kuormittuneena tulee hyvin arvaamatonta vihaa koulukiusaajia kohtaan. Yritän myös tehdä välillä liikaa asioita. Tulee muistaa pysähtymisen merkitys.
Mulla kävi hyvin. Oli lähiluonto ja perhe sekä ystäviä. Ilman yhtä tekijää näistä eli esimerkiksi metsiä olisi vaikea kuvitella, missä olisin. Todennäköisesti tarinani olisi paljon surullisempi. Aivan liian monen tie loppuu liian aikaisin siihen, yhteen tekoon, mistä saa puhua vielä vähemmän. Itsemurhaan. Sitäkin olen joutunut käsittelemään elämässänI.
Asiat muuttuvat avoimemmiksi vain puhumalla…
P.S. koska vaalit ovat lähellä, niin asiat ovat siksikin ajankohtaisia. Helsingistä voin suositella ainakin Alviina Alametsää, Elli Latva-Hakunia ja Aleksi Mäntylää Hämeestä sekä Timo Virtalaa Uudeltamaalta
Retkikertomuksia, psykologiaa, luonnonsuojelua, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä lajistoharrastusta. Elämäntapana olla yhtä luonnon kanssa. 