Helsingin biologian opiskelijat ovat järjestäneet nyt vuosittain joskus kauan sitten perinteenä olleen uudenvuodenexcun Kilpisjärvelle. Norjassakin on kööri perinteisesti käynynnä. Nyt miekin ajattelin lähteä, sillä eihän sitä tiedä järjestetäänkö excua ensi vuonna tai onko sinne mahdollista lähteä.
Tapaninpäivänä suuntasin nokan kohti Jyväskylää, josta hain Oulusta kotoisin olevan opiskelukaverini. Siitä lährimme kohti Kempelettä, josta haimme toisen opiskelukaverini. Matkalla näimme komiat revontulet. Yövyimme Oulussa, mistä lährimme aamulla Suomen käsivartehen. Matkalla meirän oli tarkootus käyä Kolarissa kahtomassa valkopäätinttiä (Parus cyanus). Olimme paikalla valoisan aikaan, mutta k.o. tinttiä ei näkynyt. Siitä lährimme ilman havista kohti Kilpisjärveä kuppilassa syödyn atrian ruokkimina. Mää söin poroburgerin.
Kilpisjärvelle saavuimme siis lauantaina 27. päevä. Menin tuolloin aikaisin unten maille. Seuraavana päivänä kävimme jäällä tutkailemassa näkymiä ja upea sää korosti paikan kauneutta. Illalla pohjolan mystinen luonto viekoitteli meitä eeppisen hienoilla tosin lyhytkestoisilla revontulilla sekä ruokinnalla päivystävällä hiiripöllöllä, pissihaukalla, niin kuin nuo alueen immeiset sitä kutsuvat.
Reissuni koostui kahdenlaisista retkistä Kilpisjärven – Norjan alueella. Kävin kahdesti Saanan rinteessä ja kahdesti Tromssassa lähinnä valaita tutkailemassa. Paluumatkalla vierailin Hailuodossa.
Saanalle pääsee helposti talvisin osin rappusia pitkin, osin vähälumista rinnettä pitkin. No, helposti ja helposti: sää voi olla mitä tahansa, joten yksin ei kannata lähteä kuin portaisiin, mutta hyvällä säällä huipulle asti on kiva mennä. Silti kannattaa liikkua porukassa, jos ei ole hyvin kokenut. Sää voi muuttua nopiaan. Eka reissuni maanantaina ei ollut onnistunut, kova tuuli ja lumisade pakotti tyytymähän siihen, että se porukka, jossa liikuin jäi kauas huipusta. Alas laskettiin osin pulkalla paljakan ja tunturikoivikon halki. Yksi minun neljähenkistä tuolloisesta Saana – porukasta näki, kuinka tuo palajakan alkuasukas, kiiruna, pinkaisi kolmen metrin päästä siivilleen pelon sokaisemana. Osa tuolloisesta suuremmasta Saana-porukasta kuuli riekkoja ja näki niitä sekä havaitsi 8 kiirunaa. Tuolla reissulla ainut oma kiirunahavainto oli kaukana lentävä lintu. Parempi tuuri kuitenkin oli uudenvuodenpäivänä, jolloin suuri osa porukasta heräilevi krapulasta sangen myöhään. Lähdin erään väitöskirjaopiskelijan kanssa Saanan rinteeseen, kun sääkin oli sangen hyvä. Tunturikoivikossa tuli vastaan muuan auvoisa paikallinen, jota aurinko seuraa aina. Miekkosta kuvaa hyvin seuraava kuvaus.
Uudenvuodenaattona huipulla oli lähellä ettei erään porukan retki olisi muuttunut pelastusoperaatioksi todella huonon sään takia. Porukan alaspäin palatessa ja sään muututtua paremmaksi miekkonen tuli vastaan. Ei ihme, että tyyppi on aina niin aurinkoinen, kun aurinko aina näyttää paistavan hälle 🙂
Näimme ensin tuolla uudenvuodenpäivän reissulla ketun juoksevan lumisessa laaksossa. Se näkyi todella kauas mustana, voisi vain arvata, että kotka tai naaraspukuinen tunturipöllö paistaisi myös hyvin. Olin kiipeämässä rinnettä ylös, kun kaverini näki viidestä kymmeneen kiirunaa takanani lentämässä. Ne painuivat tietenkin kallion taakse! Olen hyvin harvoin nähnyt kiirunoita läheltä, vaikka samoilla reissuilla olleet muut ovat niitä nähneet. Olin aivan varma, etten nytkään niitä näe. Mutta sitt` tapahtu uyllatus. Alhaalla päin tullessamme saimme rauhassa seurailla kiirunaa kuoppimassa rinteestä jotain varpuja tai siemeniä, aivan rauhassa. Piässäni soi Eppu Normaali: Krapulassa kun heräilen, kiirunaakaan näe mä en 😉
Kiirunan ääni: http://www.xeno-canto.org/species/Lagopus-muta?&view=3
Riekon ääni: http://www.xeno-canto.org/species/Lagopus-lagopus?view=3
Norjan reissutkin olivat melko kaksijakoiset: toisella reissulla tie oli hyvin jäinen ja tuuli sekä satoi: toisella reissulla oli lähes kesäkeli ja taivas oli pilvetön. Ensimmäinen vierailu Vuonomaahan oli sangen jännittävä, tie oli hyvin jäinen ja minua oli varoiteltu aiheesta. Luotin kuskiimme ja pakuumme kuitenkin hyvin paljon. Mutta ei aikaakaan, kun muuan kiltti lumiaura heitti valkoisen peitteen etulasiin ja humpsis! Ojassa 😀 Saimme kuitenkin apua ja auton ylös. Tästä jatkoimme Eläkeläisten soidessa kohti vuonon rantoja. Sää oli hyvin sateinen, mutta kaukoputken avulla löysin yhden lahtivalaan, jonka muutkin näkivät. Myöhemmin näimme vielä muutaman ”pikkuisen” lahtivalaan lisää. Lintujakin retkellä näkyi hyvin: mm. isolokki, kiiruna, ruokki, merisirri ja pulmunen. Paluumatka muodostui hyvin jännittäväksi, olimme heti ojassa, josta pääsimme kuitenkin omin avuin ylös. Tie oli muuttunut todella liukkaaksi vesisateen ansiosta. Matkalla eräs auto suistui toiselta kaistalta meidän ajaman kaistan yli aivan kuin joku olisi sen työntänyt sivusta sinne. Ostimme muuten paluumatkalta pari pakastettua riekkoa supermarketista. Oululainen kaverini suolisti molemmat, minä kuitenkin paloittelin omani. Laitoimme sen katajanmarja-mustapippuri-öljy – marinaadiin hetkeksi ja nam! Hiukan maksan maku.
Toinen kerta Norjassa oli USKOMATTOMAN HIENO! Tie oli lumeton ja tunturikoivikossakin oli vain vähän lunta, paikoitellen enemmän. Heti Tromssan Kaldfjordille saavuttuamme näimme lahtivalaita, eikä se suinkaan jäänyt siihen. Siirryimme hivenen pohjoisemmaksi vuonossa. Joku huusi autosta yht´äkkiä ORCIA!!!!!! Ja kas, miekkavalaita 😀 Juoksimme suoraan vuonon rantaan, missä ihailimme näitä melko pelottaviakin delfiinejä. Lahtivalaitakin näkyi paljon… Mutta kuin hirvi pimeällä tiellä, hyppäsi erään retkeläisen silmien näkökenttään ryhävalas. Ja niitä oli useita! Sen tunnisti helposti pyrstön alapuolen vaaleista kuvioista. Lokkejakin vuonossa oli, isolokki joukossa ja jotain ruokkilintuja, mutta eipä ne mittään. Norskit pyöri veneillään, osa kajakeillaan vedessä, joku valassafarikin oli meneillään. Syy, miksi nuo useat kymmenet valaat olivat tulleet juuri tuonne, on sillin kutu. Ryhä- ja lahtivalaat syövät sillejä, miekkkavalas saattaa sillin lisäksi syödä valaitakin sekä kaloja. Voi vain arvata mitä muuta tuolla vuonossa oli: jättiturskia ties muuta. Vaikka valo ei ollut kummoinen ja valaat kaukana, näkyä en silti unohra. Tämä hyvä valasvuono löydettiin muuten, kun eräs retkeläisistä kysy paikalliselta. Paikallinen ja me tulimme onnelliseksi!
Sivu, josta voit kuunnella valaiden ääniä:
http://cetus.ucsd.edu/voicesinthesea_org/index.html
Paluupäivä koitti. Tuolloin tavoitteena oli käyä Kolarissa valkopäätiaisruokinnalla, mutta aamu oli vaikea. Rillit räsähti, kun polkaisin niiden päälle kiireessä nukuttuani pommiin rikki menneen kännykän takia (taattua minua, silmälasejahan kannattaa säilyttää lattialla 😉 ). Kännykän näyttämä aika oli seonnut Saanan reissulla. Lähdimme kohti etelää kuitenkin hyvin valoisan puolella, valkopäätiaspaikalle kuitenkaan ehtimättä. Eräs porukka sen ehti käydä kahtomassa, kuulemma oli peloton: 2,5 metrin päähän päästi tuo siperialainen 😀 Me menimme nukkumaan Ouluhun.
Aamulla lährin katsastamahan paikallisia taviokuurnia Sammaltiellä. Siitä suuntasin minua aina kiehtoneeseen Hailuotohon. Hailuotohon pääse ilmaasella lautalla (Finnferries) Oulunsalosta ja talvisin jään kestäessä autolla. Hailuotoon lähdin erityisesti siellä viihtyvän Uralin alueella pesivän Suomen 10.:nen mustakurkkurautiaisen takia. Ajoin suoraan Hailuodon lossisatamasta Marjaniemeen. Paikalla kauniissa kalastajakylässä oli muutama muukin lintuimmeinen, yksi juuri Hailuotoon muuttanut innostunut paikallinenkin. Marajaniemessä on kiva kahvila, josta paikallisen kanssa menin kysymään tarkkaa paikkaa ja viereen neuvottiin. Hetken odoteltuani ”mamu” tulikin näkyviin. Nopealiikkeinen otus muuten!
Linkki Tarsigerin mustakurkkurautiaiskuviin:
Paikallinen kahvila oli todella lämminhenkinen ja sieltä sai ostaa yllätys, yllätys, värjättyä poronjäkälää, minkä lisäksi siellä oli myynnissä hienoja villapaitoja, kasvivärjättyjä lankoja, parsinsieniä, hihamerkkejä sekä luontovalokuvatauluja. Oli kyllä todella mukavaa juoda mustakurkkurautiaiskahvit sekä jutella paikallisesta linnustosta, kalastosta sekä nisäkkäistä. Huhtikuun alussa Hailuotohon kannattaa mennä katsomaan hylkeitä, muutama vuosi sitten siellä ilmeisesti toinen kahvilan pitäjistä oli laskenut 240 hyljettä Marjaniemestä käsin. Olipa tuolla aikoinaan 30 vuotta sitten kalastajat havainneet valaankin. Marjaniemessä oli myös etupäässä savulohta sekä kalasäilykkeitä ja hyvää Tervalööki salaatinkastiketta myyvä savustamo. Saas nährä, miten Itämereen juuri virranut paras suolapulssi viiteenkymmeneen vuoteen vaikuttaa Pohjanlahdella. Voiko peräti makrilli tulla ensi vuonna paikallisen ammattikalastajan verkosta?
Oulusta lährin yöpymään toiseen henkiseen kotiseutuuni Kanta-Hämeen lisäksi eli Etelä-Pohojanmaalle. Tuolla yövyin sukulaisieni luona. Olipa mukava muuten nährä heitä sitten kesän jälkehen ja rupatella paikallisesta luonosta, jota he päivittäin saavat seurailla. Etelä-Pohojanmaalla pesii melko paljon kuulemma muuten suopöllöjä sekä sinisuohaukkoja, joku maakotka sekä huuhkaja. Aamulla jatkoin kohti Pirkanmaata, ajatuksena nähdä peltopyitäkin sekä Nokian Siurossa viihtyvät viiksitimalit. Peltopyitä ei näkynyt, mutta ehdin kuin ehdinkin ajoissa Siuroon. Hämärtyvässä päivässä juuri kuulin muutaman viiiksitimalin pingispallon ääntä muistuttavan säkeen. Viiksitimali, joka myös partatiaisena tunnetaan, pesii Suomessa etupäässä rannikolla Oulusta Virolahdelle. Vuosien 2006 ja 2010 välillä timaleita pesi sisämaassa myös Kouvolassa ja Iitissä. Silloin, kun kanta on runsas, timalit vaeltavat sisämaahankin ja viime syksynä niitä löytyi ainakin Hyvinkäältä, Säkylästä sekä Kokemäeltä Nokian lisäksi. Välillä kovat talvet romahduttavat timalikannan lähes nollaan, mutta kanta palautuu nopeasti ennalleen, sillä timali voi tehdä SWuomessa peräti kolme suurpoikuetta vuodessa (Lintuatlas).
Viiksitimalin ääni: http://www.xeno-canto.org/species/Panurus-biarmicus?&view=3
Retkikertomuksia, psykologiaa, luonnonsuojelua, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä lajistoharrastusta. Elämäntapana olla yhtä luonnon kanssa. 