Burfjord ”Puruvuono”, Kvaenangenin – vuonon rauhallinen sopukka kutsui viikovaihteessa minua ja vanhempiani taas parin vuoden tauon jälkeen Jäämeren luontoa ihmettelemään. Alueella olemme käyneet lähes joka kesä jotakuinkin kolmentoista vuoden ajan. Reissumme kulki Kilpisjärven kautta tälle pienelle vuonolle. Kilpisjärvellä olimme pari yötä , yhden mennessa sekä yhden tullessa, ja Puruvuonolla muutaman yön. Vaikka pohjoista luontoa voisi kuvitella hivenen yllätyksettömäksi, niin sitä se ei todellakaan ollut tänä vuonna. Luontoäiti halusi yllättää tänä vuonna erityisesti uusilla tuttavuuksilla.
Kihu
Kilpisjärvi on Suomen kasvillisuudesta puhuttaessa erittäin mielenkiintoinen ravinteikkaan maaperänsä ansiosta. Silti yllätyin, kun heti Kilpisjärven majoitukseen saavuttuamme näin peuranvirnan pihamaalla. Laji tunnetaan Suomesta vain Käsivarrresta ja monien muiden pohjoisten kukkien tapaan se on yleisempi heti Norjan puolella.
Peuranvirna (Astragalus frigidus)
Tulopäivää seuraavana päivänä lähdimme kohti Puruvuonoa, mutta ehdimme pistäytä Jehkatsin alapuolisella tunturikankaalla. Hetken kävelin äitini kanssa varpuja puskevalla kankaalla, kun kuulin äänen. Tunturikihu! Kaveri oli häätämässä varista muutaman sadan metrin päässä. Kihun kohtaaminen on yksi lintuharrastuksen suuria haaveita, ja vihdoinkin sain kohdata tämän upean linnun sen pesimäseudulla…
Tunturimaastoa
Kihupäivänä ehdimme vielä kalaan Puruvuonolle ja saimme joitakin seitejä sekä näimme muutamia pyöriäisiä. Pyöriäinen on melko tuttu näky Puruvuonollakin, mutta tällä kertaa ne uivat yllättävän lähellä venettä, ehkä alle sadan metrin päässä parhaimmillaan.
Pyöriäisistä näkyy lähinnä vain selkäevä niiden uidessaMerinäkymä majapaikastaKun katse kävi vuononpohjukassa, näytti majapaikassa tältä
Vuonomaan kalasto ja linnusto tarjosi ”uutuuksiaan”.
Menimme seuraavana päivänä illalla kalaan veneellä ja huomasimme lokkiparven. Äitini huomasi, että seassa oli jotain pienempiäkin lintuja. Pian itsekin näin nämä palleroiset. Kas, ruokkilintuihin kuuluvia lunnejahan siinä sukelteli! En ikinä ole nähnyt Puruvuonolla lunneja, vaikka olemme alueella yli kymmenenä kesänä olleetkin. Lunneista yksi oli nuori, joten liekö pesinyt jossain lähistöllä.
Lunnit uivat sangen pelottomia
Kaloja ajatellen olin sitonut seitejä kiinnostavan litkan kaloja houkuttelemaan. Näimme lokkiparven lisäksi pinnassa hyppeleviä pikkukaloja, mikä yleensä tarkoittaa isompienkin kalojen parvea. Jonkin aikaa pilkittyäni, kun olin kelannut vesipatsaan melko loppuun, niin tunsin sangen ohutta vipinää vavan päässä. Nostin ensin liian nopiaan litkan ylös, joten kalat eivät jääneet kiinni. Tämän jälkeen laskin litkan oikealla syvyydelle, Odottelin tovin ja nostin, silloin litkassa päristeli sillin näköisiä hopeakylkiä! Muutaman noston jälkeen niitä oli porukallamme noin viisikymmentä veneessä. Ensin ajattelin heikäläisiä vain pieniksi silleiksi. Peratessa isä mainitsi kilohailin ja huomasin näiden kalojen terävät vatsasuomut ”talkasuomut” ja päädyimme kilohailiin, ruotsiksi ”skarpsill”. Kilohaili oli todella hyvää, eivätkä ruodot häirinneet syömistä. Tarkistin juuri kirjasta, että Pohjois-Norjassa elelee sillin lähisukulaisista vain kilohaili, kuorekaloja on muutama eri laji. Kilohailin hyvä tuntomerkki eli terävät vatsasuomut pätevät siis ainakin Pohjois.Norjassa. Etelä-Norjassa elelee useampikin sillin lähisukulainen.
Ei ihan silli sittenkään saaliinaKilohaili, monille tuntematon Itämerenkin pikkukala
Mielenkiintoinen valtamerten kahlaaja
Viimeisenäkin päivänä kävimme Puruvuonolla iltakalassa. Vaikka kalastus ei järin tuottoisaa ollut, lukuunottamatta seitiparvea, luontoäiti tarjosi jännän kohtaamisen erityisen kahlaajan kanssa. Taas äitini huomasi pieniä lintuja pyörimässä keskellä vuonoa. En oikein heti linnut nähtyäni ymmärtänyt, mitä pikkuisia ne ovat. Kiikarit siis kaulaan ja kappas! Vesipääskyjä purjehti muutama laineiden päällä. Lähestyimme lintuja veneen moottori sammutetuna, niin etteivät linnut juurikaan pelästyneet. Ne uivat karkuun ja jonkin matkan päässä lennähtivät ihanan pirteästi terävillä siivillään. Vesipääskyhän on jännä kahlaajalaji muun muassa elinpaikkojen suhteen. Se pesii tunturilammilla ja talvehtii muun muassa keskellä Intian valtamerta.
Vesipääsky
Lähtöpäivä
Lähtiessämme seuraavana päivänä pois Puruvuonolta saimme vielä majoituspaikkamme päällä ihailla yliliitävää huutelevaa piekanaa, joka ilmeisesti oli pesinyt läheisellä kalliokielekkeellä. Kalliokielekkeen päällä pariskunta oli kaarrellut edellisinä päivinäkin. Kävimme Norjan puolella vielä yrittämässä makrillia erään suomalaisen neuvojen mukaan. Vesi oli ilmeisesti liian alhaalla ja seitit olivat liian innokkaina, joten tuota arvostamaani kalaa en saanut tänäkään vuonna. Pari vuotta sitten sain makrilleja, silloin se oli kaiketi runsaana ensimmäistä kertaa ikinä Puruvuonossa. Paluumatkalla Kilpisjärvellä, Jehkatsin tienoolla, pistäydyimme vielä ihailemassa tunturikihua, jolla kenties pesintä oli jäänyt sangen myöhäiseksi sään takia.
Kun majapaikasta katsoi ”sisämaahan” näkyi kukkaniittyPiekanoiden mahdolliselle pesimäjyrkänteelle näkyi majapaikastaPiekana liihotteli ja kuulutti reviiristään mökin terassin ylläEnsi vuonna ehkä palataan
Yövyimme Kilpisjärvellä ja seuraavana aamuna lähdimme kohti kotia. Ensi vuonna uudestaan Puruvuonolle, ja silloin yhtenä päivänä Øksfjordjøkulen:in alle kalaan sekä makrillien perään. Näin toivon…
Helsingin biologian opiskelijat ovat järjestäneet nyt vuosittain joskus kauan sitten perinteenä olleen uudenvuodenexcun Kilpisjärvelle. Norjassakin on kööri perinteisesti käynynnä. Nyt miekin ajattelin lähteä, sillä eihän sitä tiedä järjestetäänkö excua ensi vuonna tai onko sinne mahdollista lähteä.
Tapaninpäivänä suuntasin nokan kohti Jyväskylää, josta hain Oulusta kotoisin olevan opiskelukaverini. Siitä lährimme kohti Kempelettä, josta haimme toisen opiskelukaverini. Matkalla näimme komiat revontulet. Yövyimme Oulussa, mistä lährimme aamulla Suomen käsivartehen. Matkalla meirän oli tarkootus käyä Kolarissa kahtomassa valkopäätinttiä (Parus cyanus). Olimme paikalla valoisan aikaan, mutta k.o. tinttiä ei näkynyt. Siitä lährimme ilman havista kohti Kilpisjärveä kuppilassa syödyn atrian ruokkimina. Mää söin poroburgerin.
Valkopäätiaisesta tulee lähinnä mieleen vaalea sinitainen. Kuva: Mikko Tiusanen.Valkopäätiaisesta on Suomesta tähän mennessä kolmisenkymmentä havaintoa. Joskus laji on pesinytkin Suomessa vaelluksen jälkeen. Kuva: Mikko Tiusanen.
Kilpisjärvelle saavuimme siis lauantaina 27. päevä. Menin tuolloin aikaisin unten maille. Seuraavana päivänä kävimme jäällä tutkailemassa näkymiä ja upea sää korosti paikan kauneutta. Illalla pohjolan mystinen luonto viekoitteli meitä eeppisen hienoilla tosin lyhytkestoisilla revontulilla sekä ruokinnalla päivystävällä hiiripöllöllä, pissihaukalla, niin kuin nuo alueen immeiset sitä kutsuvat.
Hiiripöllö saalistaa erilaisia pienjyrsijöitä.Biologisen aseman ranassa kasvaa kaunis tunturikoivikko.Biologiselle asemalla mahtuu majoittumaan muutamakymmen ihmistä. Sieltä voi kysellä majoituspaikkaa vaikkei olisikaan mitään suhdetta yliopistoon.Leijalautailua pystyy helposti harrastamaan Kilpisjärven jäällä 🙂Reissulla nähtiin vain yhdet komiat revontulet ja nekin sangen lyhytkestoiset.
Reissuni koostui kahdenlaisista retkistä Kilpisjärven – Norjan alueella. Kävin kahdesti Saanan rinteessä ja kahdesti Tromssassa lähinnä valaita tutkailemassa. Paluumatkalla vierailin Hailuodossa.
Saanalle pääsee helposti talvisin osin rappusia pitkin, osin vähälumista rinnettä pitkin. No, helposti ja helposti: sää voi olla mitä tahansa, joten yksin ei kannata lähteä kuin portaisiin, mutta hyvällä säällä huipulle asti on kiva mennä. Silti kannattaa liikkua porukassa, jos ei ole hyvin kokenut. Sää voi muuttua nopiaan. Eka reissuni maanantaina ei ollut onnistunut, kova tuuli ja lumisade pakotti tyytymähän siihen, että se porukka, jossa liikuin jäi kauas huipusta. Alas laskettiin osin pulkalla paljakan ja tunturikoivikon halki. Yksi minun neljähenkistä tuolloisesta Saana – porukasta näki, kuinka tuo palajakan alkuasukas, kiiruna, pinkaisi kolmen metrin päästä siivilleen pelon sokaisemana. Osa tuolloisesta suuremmasta Saana-porukasta kuuli riekkoja ja näki niitä sekä havaitsi 8 kiirunaa. Tuolla reissulla ainut oma kiirunahavainto oli kaukana lentävä lintu. Parempi tuuri kuitenkin oli uudenvuodenpäivänä, jolloin suuri osa porukasta heräilevi krapulasta sangen myöhään. Lähdin erään väitöskirjaopiskelijan kanssa Saanan rinteeseen, kun sääkin oli sangen hyvä. Tunturikoivikossa tuli vastaan muuan auvoisa paikallinen, jota aurinko seuraa aina. Miekkosta kuvaa hyvin seuraava kuvaus.
Uudenvuodenaattona huipulla oli lähellä ettei erään porukan retki olisi muuttunut pelastusoperaatioksi todella huonon sään takia. Porukan alaspäin palatessa ja sään muututtua paremmaksi miekkonen tuli vastaan. Ei ihme, että tyyppi on aina niin aurinkoinen, kun aurinko aina näyttää paistavan hälle 🙂
Saanan rinne on paikoin hyvinkin vähäluminen, vaikka laaksoissa olisikin lunta.Saanan laelta avautuu näkymä Mallalle.Ensimmäisellä kipuamiskerralla oli haastaavat olosuhteet.Ei ihan laelle päästy, mutta silti oli antoisaa.
Näimme ensin tuolla uudenvuodenpäivän reissulla ketun juoksevan lumisessa laaksossa. Se näkyi todella kauas mustana, voisi vain arvata, että kotka tai naaraspukuinen tunturipöllö paistaisi myös hyvin. Olin kiipeämässä rinnettä ylös, kun kaverini näki viidestä kymmeneen kiirunaa takanani lentämässä. Ne painuivat tietenkin kallion taakse! Olen hyvin harvoin nähnyt kiirunoita läheltä, vaikka samoilla reissuilla olleet muut ovat niitä nähneet. Olin aivan varma, etten nytkään niitä näe. Mutta sitt` tapahtu uyllatus. Alhaalla päin tullessamme saimme rauhassa seurailla kiirunaa kuoppimassa rinteestä jotain varpuja tai siemeniä, aivan rauhassa. Piässäni soi Eppu Normaali: Krapulassa kun heräilen, kiirunaakaan näe mä en 😉
Kiirunoita näkee Saanalla varsinmkin rappusten ylä- ja alapäässä. Nyt kanta on sangen hyvä.
Norjan reissutkin olivat melko kaksijakoiset: toisella reissulla tie oli hyvin jäinen ja tuuli sekä satoi: toisella reissulla oli lähes kesäkeli ja taivas oli pilvetön. Ensimmäinen vierailu Vuonomaahan oli sangen jännittävä, tie oli hyvin jäinen ja minua oli varoiteltu aiheesta. Luotin kuskiimme ja pakuumme kuitenkin hyvin paljon. Mutta ei aikaakaan, kun muuan kiltti lumiaura heitti valkoisen peitteen etulasiin ja humpsis! Ojassa 😀 Saimme kuitenkin apua ja auton ylös. Tästä jatkoimme Eläkeläisten soidessa kohti vuonon rantoja. Sää oli hyvin sateinen, mutta kaukoputken avulla löysin yhden lahtivalaan, jonka muutkin näkivät. Myöhemmin näimme vielä muutaman ”pikkuisen” lahtivalaan lisää. Lintujakin retkellä näkyi hyvin: mm. isolokki, kiiruna, ruokki, merisirri ja pulmunen. Paluumatka muodostui hyvin jännittäväksi, olimme heti ojassa, josta pääsimme kuitenkin omin avuin ylös. Tie oli muuttunut todella liukkaaksi vesisateen ansiosta. Matkalla eräs auto suistui toiselta kaistalta meidän ajaman kaistan yli aivan kuin joku olisi sen työntänyt sivusta sinne. Ostimme muuten paluumatkalta pari pakastettua riekkoa supermarketista. Oululainen kaverini suolisti molemmat, minä kuitenkin paloittelin omani. Laitoimme sen katajanmarja-mustapippuri-öljy – marinaadiin hetkeksi ja nam! Hiukan maksan maku.
Sää oli sangen kehno ekalla reissulla.Ojaanhan sitä mentiin, kun vastaantuleva aura heitti lumet ikkunaan. Kuva Samuli Haapalainen.Kuva: Samuli HaapalainenRiekkoja myytiin Tromssassa.Höyhenet kannattaa käyttää uunissa ennen käyttöä.
Toinen kerta Norjassa oli USKOMATTOMAN HIENO! Tie oli lumeton ja tunturikoivikossakin oli vain vähän lunta, paikoitellen enemmän. Heti Tromssan Kaldfjordille saavuttuamme näimme lahtivalaita, eikä se suinkaan jäänyt siihen. Siirryimme hivenen pohjoisemmaksi vuonossa. Joku huusi autosta yht´äkkiä ORCIA!!!!!! Ja kas, miekkavalaita 😀 Juoksimme suoraan vuonon rantaan, missä ihailimme näitä melko pelottaviakin delfiinejä. Lahtivalaitakin näkyi paljon… Mutta kuin hirvi pimeällä tiellä, hyppäsi erään retkeläisen silmien näkökenttään ryhävalas. Ja niitä oli useita! Sen tunnisti helposti pyrstön alapuolen vaaleista kuvioista. Lokkejakin vuonossa oli, isolokki joukossa ja jotain ruokkilintuja, mutta eipä ne mittään. Norskit pyöri veneillään, osa kajakeillaan vedessä, joku valassafarikin oli meneillään. Syy, miksi nuo useat kymmenet valaat olivat tulleet juuri tuonne, on sillin kutu. Ryhä- ja lahtivalaat syövät sillejä, miekkkavalas saattaa sillin lisäksi syödä valaitakin sekä kaloja. Voi vain arvata mitä muuta tuolla vuonossa oli: jättiturskia ties muuta. Vaikka valo ei ollut kummoinen ja valaat kaukana, näkyä en silti unohra. Tämä hyvä valasvuono löydettiin muuten, kun eräs retkeläisistä kysy paikalliselta. Paikallinen ja me tulimme onnelliseksi!
Täältähän ne löytyi paikallisen avustuksella.Kuva: Jaakko KuurneKuva: Jaakko KuurneKuvassa miekkavalas. Kuva: Jaakko Kuurne.
Lahtivalaita.Kuva: Jaakko KuurneKuva: Jaakko Kuurne
Paluupäivä koitti. Tuolloin tavoitteena oli käyä Kolarissa valkopäätiaisruokinnalla, mutta aamu oli vaikea. Rillit räsähti, kun polkaisin niiden päälle kiireessä nukuttuani pommiin rikki menneen kännykän takia (taattua minua, silmälasejahan kannattaa säilyttää lattialla 😉 ). Kännykän näyttämä aika oli seonnut Saanan reissulla. Lähdimme kohti etelää kuitenkin hyvin valoisan puolella, valkopäätiaspaikalle kuitenkaan ehtimättä. Eräs porukka sen ehti käydä kahtomassa, kuulemma oli peloton: 2,5 metrin päähän päästi tuo siperialainen 😀 Me menimme nukkumaan Ouluhun.
Aamulla lährin katsastamahan paikallisia taviokuurnia Sammaltiellä. Siitä suuntasin minua aina kiehtoneeseen Hailuotohon. Hailuotohon pääse ilmaasella lautalla (Finnferries) Oulunsalosta ja talvisin jään kestäessä autolla. Hailuotoon lähdin erityisesti siellä viihtyvän Uralin alueella pesivän Suomen 10.:nen mustakurkkurautiaisen takia. Ajoin suoraan Hailuodon lossisatamasta Marjaniemeen. Paikalla kauniissa kalastajakylässä oli muutama muukin lintuimmeinen, yksi juuri Hailuotoon muuttanut innostunut paikallinenkin. Marajaniemessä on kiva kahvila, josta paikallisen kanssa menin kysymään tarkkaa paikkaa ja viereen neuvottiin. Hetken odoteltuani ”mamu” tulikin näkyviin. Nopealiikkeinen otus muuten!
Taviokuurnakoiras.
Lossinäkymää.
Oli oikein enklanniksi kirjoitettu kyltti. Kahvilassa lisäksi kiikarit lainattavaksi.
Paikallinen kahvila oli todella lämminhenkinen ja sieltä sai ostaa yllätys, yllätys, värjättyä poronjäkälää, minkä lisäksi siellä oli myynnissä hienoja villapaitoja, kasvivärjättyjä lankoja, parsinsieniä, hihamerkkejä sekä luontovalokuvatauluja. Oli kyllä todella mukavaa juoda mustakurkkurautiaiskahvit sekä jutella paikallisesta linnustosta, kalastosta sekä nisäkkäistä. Huhtikuun alussa Hailuotohon kannattaa mennä katsomaan hylkeitä, muutama vuosi sitten siellä ilmeisesti toinen kahvilan pitäjistä oli laskenut 240 hyljettä Marjaniemestä käsin. Olipa tuolla aikoinaan 30 vuotta sitten kalastajat havainneet valaankin. Marjaniemessä oli myös etupäässä savulohta sekä kalasäilykkeitä ja hyvää Tervalööki salaatinkastiketta myyvä savustamo. Saas nährä, miten Itämereen juuri virranut paras suolapulssi viiteenkymmeneen vuoteen vaikuttaa Pohjanlahdella. Voiko peräti makrilli tulla ensi vuonna paikallisen ammattikalastajan verkosta?
Marjaniemen lämminhenkinen kahvila.Kasviväreillä värjättyjä lankoja.Värjättyä poronjäkälää. Hailuodon tunnetuimpia tuotteita.
Oulusta lährin yöpymään toiseen henkiseen kotiseutuuni Kanta-Hämeen lisäksi eli Etelä-Pohojanmaalle. Tuolla yövyin sukulaisieni luona. Olipa mukava muuten nährä heitä sitten kesän jälkehen ja rupatella paikallisesta luonosta, jota he päivittäin saavat seurailla. Etelä-Pohojanmaalla pesii melko paljon kuulemma muuten suopöllöjä sekä sinisuohaukkoja, joku maakotka sekä huuhkaja. Aamulla jatkoin kohti Pirkanmaata, ajatuksena nähdä peltopyitäkin sekä Nokian Siurossa viihtyvät viiksitimalit. Peltopyitä ei näkynyt, mutta ehdin kuin ehdinkin ajoissa Siuroon. Hämärtyvässä päivässä juuri kuulin muutaman viiiksitimalin pingispallon ääntä muistuttavan säkeen. Viiksitimali, joka myös partatiaisena tunnetaan, pesii Suomessa etupäässä rannikolla Oulusta Virolahdelle. Vuosien 2006 ja 2010 välillä timaleita pesi sisämaassa myös Kouvolassa ja Iitissä. Silloin, kun kanta on runsas, timalit vaeltavat sisämaahankin ja viime syksynä niitä löytyi ainakin Hyvinkäältä, Säkylästä sekä Kokemäeltä Nokian lisäksi. Välillä kovat talvet romahduttavat timalikannan lähes nollaan, mutta kanta palautuu nopeasti ennalleen, sillä timali voi tehdä SWuomessa peräti kolme suurpoikuetta vuodessa (Lintuatlas).
Pohjanmaan lakeuksia.Peltopyitä Lopelta.Nokian Siuron Knuutilan rantaa.Koiraspartatiainen. Kuva: Juha Mälkönen
Retkikertomuksia, psykologiaa, luonnonsuojelua, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä lajistoharrastusta. Elämäntapana olla yhtä luonnon kanssa. 