Burfjordenin ennennäkemättömät asukit

Burfjord ”Puruvuono”, Kvaenangenin – vuonon rauhallinen sopukka kutsui viikovaihteessa minua ja vanhempiani taas parin vuoden tauon jälkeen Jäämeren luontoa ihmettelemään. Alueella olemme käyneet lähes joka kesä jotakuinkin kolmentoista vuoden ajan. Reissumme kulki Kilpisjärven kautta tälle pienelle vuonolle. Kilpisjärvellä olimme pari yötä , yhden mennessa sekä yhden tullessa, ja Puruvuonolla muutaman yön. Vaikka pohjoista luontoa voisi kuvitella hivenen yllätyksettömäksi, niin sitä se ei todellakaan ollut tänä vuonna. Luontoäiti halusi yllättää tänä vuonna erityisesti uusilla tuttavuuksilla.

Kihu

Kilpisjärvi on Suomen kasvillisuudesta puhuttaessa erittäin mielenkiintoinen ravinteikkaan maaperänsä ansiosta. Silti yllätyin, kun heti Kilpisjärven majoitukseen saavuttuamme näin peuranvirnan pihamaalla. Laji tunnetaan Suomesta vain Käsivarrresta ja monien muiden pohjoisten kukkien tapaan se on yleisempi heti Norjan puolella.

Peuranvirna (Astragalus frigidus)

Tulopäivää seuraavana päivänä lähdimme kohti Puruvuonoa, mutta ehdimme pistäytä Jehkatsin alapuolisella tunturikankaalla. Hetken kävelin äitini kanssa varpuja puskevalla kankaalla, kun kuulin äänen. Tunturikihu! Kaveri oli häätämässä varista muutaman sadan metrin päässä. Kihun kohtaaminen on yksi lintuharrastuksen suuria haaveita, ja vihdoinkin sain kohdata tämän upean linnun sen pesimäseudulla…

Tunturimaastoa

Kihupäivänä ehdimme vielä kalaan Puruvuonolle ja saimme joitakin seitejä sekä näimme muutamia pyöriäisiä. Pyöriäinen on melko tuttu näky Puruvuonollakin, mutta tällä kertaa ne uivat yllättävän lähellä venettä, ehkä alle sadan metrin päässä parhaimmillaan.

Pyöriäisistä näkyy lähinnä vain selkäevä niiden uidessa

Merinäkymä majapaikasta

Kun katse kävi vuononpohjukassa, näytti majapaikassa tältä

Vuonomaan kalasto ja linnusto tarjosi ”uutuuksiaan”.

Menimme seuraavana päivänä illalla kalaan veneellä ja huomasimme lokkiparven. Äitini huomasi, että seassa oli jotain pienempiäkin lintuja. Pian itsekin näin nämä palleroiset. Kas, ruokkilintuihin kuuluvia lunnejahan siinä sukelteli! En ikinä ole nähnyt Puruvuonolla lunneja, vaikka olemme alueella yli kymmenenä kesänä olleetkin. Lunneista yksi oli nuori, joten liekö pesinyt jossain lähistöllä.

Lunnit uivat sangen pelottomia

Kaloja ajatellen olin sitonut seitejä kiinnostavan litkan kaloja houkuttelemaan. Näimme lokkiparven lisäksi pinnassa hyppeleviä pikkukaloja, mikä yleensä tarkoittaa isompienkin kalojen parvea. Jonkin aikaa pilkittyäni, kun olin kelannut vesipatsaan melko loppuun, niin tunsin sangen ohutta vipinää vavan päässä. Nostin ensin liian nopiaan litkan ylös, joten kalat eivät jääneet kiinni. Tämän jälkeen laskin litkan oikealla syvyydelle, Odottelin tovin ja nostin, silloin litkassa päristeli sillin näköisiä hopeakylkiä! Muutaman noston jälkeen niitä oli porukallamme noin viisikymmentä veneessä. Ensin ajattelin heikäläisiä vain pieniksi silleiksi. Peratessa isä mainitsi kilohailin ja huomasin näiden kalojen terävät vatsasuomut ”talkasuomut” ja päädyimme kilohailiin, ruotsiksi ”skarpsill”. Kilohaili oli todella hyvää, eivätkä ruodot häirinneet syömistä. Tarkistin juuri kirjasta, että Pohjois-Norjassa elelee sillin lähisukulaisista vain kilohaili, kuorekaloja on muutama eri laji. Kilohailin hyvä tuntomerkki eli terävät vatsasuomut pätevät siis ainakin Pohjois.Norjassa.  Etelä-Norjassa elelee useampikin sillin lähisukulainen.

Ei ihan silli sittenkään saaliina

Kilohaili, monille tuntematon Itämerenkin pikkukala

Mielenkiintoinen valtamerten kahlaaja

Viimeisenäkin päivänä kävimme Puruvuonolla iltakalassa. Vaikka kalastus ei järin tuottoisaa ollut, lukuunottamatta seitiparvea, luontoäiti tarjosi jännän kohtaamisen erityisen kahlaajan kanssa. Taas äitini huomasi pieniä lintuja pyörimässä keskellä vuonoa. En oikein heti linnut nähtyäni ymmärtänyt, mitä pikkuisia ne ovat. Kiikarit siis kaulaan ja kappas! Vesipääskyjä purjehti muutama laineiden päällä. Lähestyimme lintuja veneen moottori sammutetuna, niin etteivät linnut juurikaan pelästyneet. Ne uivat karkuun ja jonkin matkan päässä lennähtivät ihanan pirteästi terävillä siivillään. Vesipääskyhän on jännä kahlaajalaji muun muassa elinpaikkojen suhteen. Se pesii tunturilammilla ja talvehtii muun muassa keskellä Intian valtamerta.

Vesipääsky

Lähtöpäivä

Lähtiessämme seuraavana päivänä pois Puruvuonolta saimme vielä majoituspaikkamme päällä ihailla yliliitävää huutelevaa piekanaa, joka ilmeisesti oli pesinyt läheisellä kalliokielekkeellä. Kalliokielekkeen päällä pariskunta oli kaarrellut edellisinä päivinäkin. Kävimme Norjan puolella vielä yrittämässä makrillia erään suomalaisen neuvojen mukaan. Vesi oli ilmeisesti liian alhaalla ja seitit olivat liian innokkaina, joten tuota arvostamaani kalaa en saanut tänäkään vuonna. Pari vuotta sitten sain makrilleja, silloin se oli kaiketi runsaana ensimmäistä kertaa ikinä Puruvuonossa. Paluumatkalla Kilpisjärvellä, Jehkatsin tienoolla, pistäydyimme vielä ihailemassa tunturikihua, jolla kenties pesintä oli jäänyt sangen myöhäiseksi sään takia.

Kun majapaikasta katsoi ”sisämaahan” näkyi kukkaniitty

Piekanoiden mahdolliselle pesimäjyrkänteelle näkyi majapaikasta

Piekana liihotteli ja kuulutti reviiristään mökin terassin yllä

Ensi vuonna ehkä palataan

Yövyimme Kilpisjärvellä ja seuraavana aamuna lähdimme kohti kotia. Ensi vuonna uudestaan Puruvuonolle, ja silloin yhtenä päivänä Øksfjordjøkulen:in alle kalaan sekä makrillien perään. Näin toivon…

Luontosuhde, perhe ja ystävät, nuo pelastajani

Yläaste. Armeija. Henkisiä helvettejä molemmat. Niiden arvet jäävät pitkäksi aikaa liian monelle. Silti näistä henkisistä arvista puhutaan aivan liian vähän. Masennus on yhä tabu kulttuurissamme, mikä vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen. Minähän olen aivan terve, on niin tuttu lause ennen lopullista romahdusta.

Järvet ovat oleellinen osa minun sielunmaisemaa…

Luonto. Metsät. Järvet. Ryteiköt. Ne huokuvat ainakin jo sanoina minulle iloa ja rauhaa. Yläasteella, lukiossa sekä armeija-aikana olin hyvin yksin, etenkin ylä-asteella. Minua kiusattiin hyvin paljon sekä yläasteella että armeijassa. Tuolloin liikuskelin erittäin paljon luonnossa, sillä minulla oli mahdollisuus siihen, peräti mökillä Lopella. Tärkeimpiä kuitenkin olivat lähimetsät, metsät, joihin pääsi päivittäin. Aloin tutkia, mitä eritoten metsissä kasvaa ja elää. Luin todella paljon. Kalastin, tarkkailin lintuja, valokuvasin. Minulle kehittyi käsittääkseni mania lajistoon, mikä toisaalta piti minut omassa mukavassa pienessä piirissä. Piirissä, joka ei pelottanut. Halusin tutustua nimenomaan lähimetsiin, koska pystyin hahmottamaan ne päässäni hyvin ja koin ne turvallisiksi. Mania tosin ehkä vaikutti siihen, että minua ei viety hoitoon, mutta se olisi voinut kehittyä mihin tahansa. Lajisto-osaaminen on onneksi hyvin hyödyllistä.

Lähimetsien mielenterveydellinen vaikutus on suuri, etenkin heille , jotka eivät pääse kauemmaksi.

Tän nimi on sitten hytyvinokas (Hohenbuehlia sp.) !

Lukioajat ja pari ekaa yliopistovuotta menivät vielä masennuksen kourissa ja tunteet täysin dissosioituneena masennuksesta tietämättä. Ajattelin, että tällaista kai elämäni on. Lisäksi vaadin itseltäni paljon myös luontoasioissa, suutuin itselleni, jos en ollut nähnyt jotain lajia tai kuvausyritykset epäonnistuivat.
Viime vuosi oli mulle henkisesti se vaikein, löysin hyvän opiskelijaporukan Lahden naturalaiset. Tutustuin heihin. Sain jostain sen aggression, mikä johti todelliseen henkiseen vuoristorataan. Syyskuussa olin aivan loppu, kaikki oli aivan turhaa, olin kuormitettu katajanoksa, joka kestää vielä hetken. Alitajunta oli aivan lopussa, ranteet kävivät mielessä.
Onneksi perhe yhtenä iltana, kun lähdin juoksemaan ulos, lähti mun perään ja vei mut hoitoon. Seurasi joukko psykologikäyntejä. Tällä hetkellä ne ovat ohi, toistaiseksi. Välillä olen miettinyt myös seksuaali-identiteettiä, onneksi siitä voi puhua enemmän, vaikka sekin tietynlainen tabu on. Voin hyvin nykyisin ja osaan pitää jo elämää suurena itseisarvona. Liian usein se unohtuu, kun tulee paljon huonoja uutisia, eräänlaista kuormaa. Varsinkin kuormittuneena tulee hyvin arvaamatonta vihaa koulukiusaajia kohtaan. Yritän myös tehdä välillä liikaa asioita. Tulee muistaa pysähtymisen merkitys.

Ikimetsässä pystyy pysähtymään..

Mulla kävi hyvin. Oli lähiluonto ja perhe sekä ystäviä. Ilman yhtä tekijää näistä eli esimerkiksi metsiä olisi vaikea kuvitella, missä olisin. Todennäköisesti tarinani olisi paljon surullisempi. Aivan liian monen tie loppuu liian aikaisin siihen, yhteen tekoon, mistä saa puhua vielä vähemmän. Itsemurhaan. Sitäkin olen joutunut käsittelemään elämässänI.

Asiat muuttuvat avoimemmiksi vain puhumalla…

Yhden lemppariharrastukseni parissa. Linnustonsuojelupuuhissa, puukipijän pönttöä ripustamassa. Muita lempiharrastuksiani on mm. lajisto, luonnonsuojelu sekä pikkuhiljaa retkien vetäminen. Kts. http://www.metsanelaja.wordpress.com .

P.S. koska vaalit ovat lähellä, niin asiat ovat siksikin ajankohtaisia. Helsingistä voin suositella ainakin Alviina Alametsää, Elli Latva-Hakunia ja Aleksi Mäntylää Hämeestä sekä Timo Virtalaa Uudeltamaalta