Kesijäkäliä, kämmeköitä ja kattohaikaroita

Nähtävästi keskikesään kuuluu k:lla alkavat lajit, niin kuin kattohaikara, kämmekät ja kesijäkälä. Juhannuksen aikoihin omilla retkeilylläni näin siis näitä. Juhannuksen ajan huippuhetkiä oli myös juhannusyö, kun vesisiippa lenteli rannalla ruisrääkän ja kehrääjän kuuluttaessa reviirejään taustalla. Mutta tähän kolmen koon kolmikkoon palatakseni.

Kesijäkälä

Kaartjärvellä näkee hienosti, kuinka länsiranta on pääpiirteittäin paahteista ja itäranta lehtomaista. Itärannan lehdossa Peltoniemessä etsin valkolehdokkia entisiltä paikoilta, turhaan. Liekö joku leikannut kukat vaasiin, tai tuhonnut esiintymän. Noo, uskoisin kuitenkin, että se pitää välivuotta. Hieman tuli kontattua epäonnistuneen valkolehdokkietsinnän jälkeen pussikämmeköiden parissa. Läheisen järven, Pääjärven, rannalta olen löytänyt pussikämmeköitä ja Peltoniemi muistuttaa melko paljon Pääjärven esiintymän aluetta. Ei löytynyt, lehto-orvokkia ja mustakonnanmarjaa sentään rehevämmistä kohdista. Olin jo lähtemässä syömään mökille, mutta katsoin onnekseni vielä yhden haavan runkoa lehmusrinteessä. Kas, kesijäkäläkö ? Mikäli vahva arvaukseni eli samettikesijäkälä (Leptogium saturninum), niin laji olisi melko yleinen, mutta silti silmälläpidettävä eli lähes uhanalainen.

Harmaa tiheänukkainen alapinta ja paljon ”tappeja” eli isidioita yläpinnalla. Kaipa tämä samettikesiäjäkälä on ?

Jokin kesijäkälälaji, oma vahva arvaukseni samettikesijäkälä (Leptogium saturninum).

Kämmeköitä

Länsi-Lopella on säilynyt vielä joitakin hyviä kämmekkäsoita, vaikka Rautasuo ehdottomana aallonpohjana onkin menetty. Tuolla upealla suolla kasvoi useita kaitakämmeköitä ja ehdottoma tähtenä lettorikkoa vielä 1950 – luvulla. Sen jälkeen alkoi soiden joukkoteloitus.

Niinpä olinkin iloisesti yllättynyt, kun eri kämmekkälajeistaan tunnetun erään Länsi-Lopen järven luhtarannalla kulkiessani iskeytyi silmääni heti harajuuri (Corallorhiza trifida). jota en ole Lopella ennen nähnyt. Heti kohta näkyi myös maariankämmeköitä ja kotvan kuljettua rannalla näkyi kukkiva komea vaarantunut suopunakämmekkä (Dactylorhiza incarnata ssp. incarnata). Isoja ja hienoja punakämmeköitä löytyi rannalta kymmenkunta, ihailin suorastaan niiden kokoa. Tuolla kämmekköjen joukossa silmiini pisti eritoten pari kämmekkäyksilöä, joilla oli hyvin kapoiset lehdet. Laji on edelleen mysteeri, mutta kaitakämmekkä (Dactylorhiza traunsteineri) ei ole poissuljettu. Tuleepi tutkia tarkemmin, kaitakämmekkää alueelta ei tunneta ennestään ja se kasvaa Lopella kaiketi vain yhdellä paikalla nykytiedon mukaan.

Kasvupaikkaa

Harajuuri on oman näköinen lehtivihreätön pikkukämmekkä

Mielenkiintoinen Dactylorhiza – laji

Kapoiset ovat lehdet

Kattohaikara

Koski TL:ssä on tänä vuonna pesinyt onnistuneesti Suomen ensimmäinen kattohaikarapariskunta. Länsi-Lopelta tuonne on sangen lyhyt matka, joten juhannuksena tuli heitäkin tervehdittyä. Tuossapa muutama kuva historiallisesta pariskunnasta, jolla oli tuolla hetkellä kaksi poikasta. Kattohaikaroita voit seurata myös kamerassa:

Pääsiäisyllätyksiä ja lajistoharrastusta

Pääsiäisenä Martti-tonttu ehti maastoon kunnolla muutamana päivänä. Kaksi retkeä suuntautui Riihimäen lähimetsiin, noihin mielenterveydellisesti niin tärkeisiin ja aliarvostettuihin. Yksi retki suuntautui Lopen Kaartjärvelle. Nämä metsät, joissa vierailin Riihimäellä, tunnetaan nimillä Kokon puistot ja Penninmäki.

Kokon puistoissa voi ihailla hyvin luonnontilaista alkusukkessiovaiheen metsää, joka on täynnä raitalahopuuta, on siellä jokunen lahokuusikin. Pientä lähteisyyttä ja lepikkoakin tuolta löytyy. Ehdottomasti siis hienoimpia metsäsirpaleita Riihimäellä. Tuolla kotvan tallusteltuani tonttu meni katselemaan alueellisesti uhanalaista harjasorakasta, jonka tiedän tuolla viihtyvän. Siinäpä se laholla raidan pystypuulla komeili ja entistä ehomman näköisenä. Varsinkin Etelä-Suomessa harjaorakas on sangen harvinainen ja kärsinyt erityisesti rantametsien hakkuista sekä ojituksesta. Sen vaatima kostea pienilmasto löytyy Kokon puistoista. Tästä suuresti ilahtuneena Martti-tonttu lähti tarkastelemaan ainutlaatuista ryteikköä, öhöm, siis todellakin ryteikköä. Harmittaa vaan, kun tuolla termillä on niin negatiivinen kaiku. Nuo ryteiköt vaan sattumoisin ovat luonnonsuojelullisesti yleensä todella tärkeitä. Silmät kohtasivat vielä kauniita norkkopikareita, jotka kasvoivat pajulla. Ehkä siis kohtasin Ciboria caucus – lajin. Hieman henkisesti väsynyttä reissaajaa ilahduttivat lisäksi hyllyvien hytyköiden ryhmätapaamiset oksilla. Parin tunnin taapertamisen jälkeen läksi Martti-tonttu Kokon puistosta mieli ladattuna lehtokurpan ronkuttelun siivittämänä…

Luontaisesti kehittyvää lammenrantametsää Riihimäellä.

Harjasorakas voi hyvin…

Norkkopikari (Ciboria sp.)

Hytyköitä…

Penninmäki on hyvin vaihteleva: vanhaa kuusikkoa, kuivempia kallionlakeja sekä kalliokieloa kasvava lehtorinteen käsittävä metsäkokonaisuus. Tuolla Martti- tonttu oli etsiskelemässä haapapikaria ja se koreilikin hienosti ensimmäisellä ranteen paksuisella haavanoksalla, jonka kuori oli hivenen halkeillut. Se kasvoi pienessä nuoressa haavikossa seuranaan muun muassa kellovinokas. Tonttu jatkoi matkaa tovin läheiseen kalliokielolehtoon. Johan pomppasi alitajunnassa pienellä tonttu-ukolla, kun puskan oksalta tuli pian vastaan peikon kämmentä etäisesti muistuttava sieni! Voiko tämä olla, tuumi tonttu hetken… Sitten sitä löytyi lisää. Kyllä! Tätä se on!!! Liuskapielus, ruotsiksi trollhänd… Siinä heti tarkistus ystävältä lajin uhanalaisuusluokituksesta. Pieni pettymys, sillä laji oli nostettu 2010 vaarantuneesta silmälläpidettäväksi eikä luokitella Hämeessä alueellisesti uhanalaiseksi. Siihenkin on syynsä. Pohjanmaan rannikolla lajilla on vahva esiintymisalue ja Etelä-Häme kuuluu samaan kasvillisuusvyöhykkeeseen. Muualla Suomessa, esimerkiksi Lounaisella rannikkomaalla laji on alueellisesti uhanalainen. Silti, tuo oli jotakuinkin 20-30 löytö lajista…Tämäkin oiva osoitus hoitamattomuuden vaikutuksesta. Loppureissulla tonttu-ukkoa piristivät vielä pyrstötiaisten tirskahdukset, ylilentävät hempot sekä lehtohaivensammal.

Koko maassa vähintään silmälläpidettävä, suuressa osassa maata alueellisesti uhanalainen liuskapielus (Hypocreopsis lichenoides).

Liuskapieluksen (Hypocreopsis lichenoides) kasvupaikka

Lehtohaivensammal (Cirriphyllum piliferum)

Lopen Kaartjärven maisemissa olin yön yli mökillä. Tuloilta oli mystinen, kun metsähanhet päästelivät sangen omituisia ääniä jäällä seurustellessaan. Viisikymmentä oli siinä poppoossa. Ikinä ennen ei ole Martti-tonttu metsähanhia Kaartjärvellä nähnyt uimassa tai jäällä tepastelemassa. Ylilentävän lehtokurpan ronkutus viesti myös keväästä. Aamulla tarkkailin lintujen keväistä muuttoa ja kuuluihan niitä, jotain näkyikin. Kiuruja, peippoja, töyhtöhyyppiä, metsähanhia, niittykirvinen, selkälokki, kalalokki, harmaalokki. Järven pienissä sulissa uiskentelivat myös kanadanhanhi, tavi, telkkä, laulujoutsen sekä isokoskelo. Illemmalla kävin tutussa upeassa lehdossa, missä aistii vielä osittain entisen maatalouden. Lähinnä tämä näkyy joissain perinnemaisemalajeissa kuten ahonoidanlukon ilmaantumisena joinain vuosina sekä kalkkivaikutuksessa. Kalkki on taas erittäin tärkeä monille vaateliaille sienilajeille esimerkiksi isolimalakille (Limacella guttata). Tuolla Martti-tonttu tonki nyt harvinaista talvinääpikkää ja tämän vuoden yllättäjää käpynastakkaa sekä joitakin hirvien ja peurojen kakkakasoja. Tultuani pois lehdosta havaitsin lähistöllä jotain nakutusta. Kas kummaa… Pikkutikkahan se siinä ruokaa etsii. Martti-tonttu ilahtui tuosta kovasti, sillä jos hyvin käy pikkutikka ruokkii tuossa lehdossa tänä vuonna poikasia.

Talvinääpikkää vuodelta 2013…

Mitä pikkutikka, liuskapielus ja harjasorakas sitten kertovat laajemmalle yleisölle? No, tietenkin hoitamattomuuden, lehtojen, kostean pienilmaston sekä lahopuun ilosanomaa sekä myös sitä, että tallustellessa huonosti tunnetuilla alueilla voi tehdä merkittäviä havaintoja ja mahdollisesti saada luontoa suojelluksi. Martti – tonttu tutkailee usein juurikin heikosti tarkasteltuja alueita 🙂

Puun halaamisesta energiaa

Halailen puita hyvin usein, se on minulle todella helppo meditointitapa, samalla aistin erilaisia energioita ja pystyn hyvin kuvittelemaan vahvan visuaalisen kykyni avulla itseni lähes metsän osaksi, eräänlaiseksi rihmaston jatkeeksi. Vaikkei olisikaan näin herkkä kuin minä, niin puiden halaaminen auttaa silti todella paljon, jos siihen keskittyy oikealla tavalla. Eilenkin menin halaamaan puita Riihimäen Kirjauksenmäelle. Aamu oli todella huono ja olin väsynyt, oltuani tovin metsässä ja halailtuani puita, sain aivan äärettömän paljon energiaa. Minulle erityisesti kuuset ja haavat ovat erittäin vahvoja, ne osaavat myös neuvoa minua.

Metsän peitossa voi tuntea olevansa yhtä metsän kanssa.
Kuva : Ida Lukkaroinen

Vanha metsä on henkinen kokemus. Kuva: Ida Lukkaroinen

Puiden halaaminen ei ole mitenkään uusi asia. Ennen puita arvostettiin paljon enemmän ja tietyt puulajit olivat pyhiä. Fennoskandiassa ainakin männyllä, kuusella, koivulla, lepällä, haavalla, katajalla, pihlajalla, tuomella, pajulla, tammella ja lehmuksella oli tietyt aineelliset ja sielulliset ominaisuudet. Nykyisin Aasiassa ainakin Japanissa puita halataan todella paljon.

Kuusi on ollut ennen yleinen uhripuu.

Tässä on yksi syy, miksi lähimetsät ovat aivan äärimmäisen tärkeitä. Luonto-Liiton kampanja on tänä vuonna lähimetsät haltuun, mikä toivottavasti nostaa keskustelua lähimetsien tärkeydestä yhä enemmän framille.

Kuinka moni tesitä halailee puita? Saa kommentoida 🙂

Linkki Taivaannaulan sivuille, missä puhutaan puista kansanperinteessä: http://www.taivaannaula.org/2012/08/puiden-juurilla/

Linkki Lähimetsät haltuun kampaanjaan: http://www.luontoliitto.fi/ajankohtaista/tiedotteet/lahimetsat-haltuun-2013-asukkaille-ja-luonnolle-paatosvalta-lahimetsista

Lisää puunahalailusta:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/12/01/oletko-halannut-puuta